Viimeinen toivomme hukkui, käsitimme onnettomuutemme ja voimattomuutemme. Silloin minä puhkesin itkuun, syleilin Babetia vapisevin käsin, pyysin Jacquesia tulemaan lähelle meitä. Tahdoin, että olisimme kaikki kuolleet samassa syleilyssä.
Jacques oli mennyt akkunaan. Ja äkkiä huusi hän:
— Isä, olemme pelastetut!… Tule katsomaan.
Taivas oli hyvä. Veden irroittama vajankatto oli törmännyt akkunaamme.
Tämä katto oli useampia metriä pitkä ja leveä ja oli tehty keveistä
pölkyistä ja oljista; se ui vedessä, siitä saimme erinomaisen lautan.
Panin käteni ristiin, jumaloin noita puita ja noita olkia.
Jacques hypähti katolle kiinnitettyään sen ensin lujasti. Hän käveli oljilla koetellen joka puolelta katon vankkuutta. Se kesti, me saatoimme pelotta uskaltaa henkemme sen varaan.
— Oi, se kannattaa meidät kaikki hyvin, sanoi Jacques iloisesti. Katsohan, kuinka vähän se vajoaa veteen!… Vaikeus on siinä, kuinka sitä voimme ohjata.
Hän katseli ympärilleen ja otti kaksi seivästä, jotka uivat virran mukana.
— Hei, tässä ovat airot, jatkoi hän… Isä, sinä asetut taakse ja minä eteen ja me ohjaamme helposti lauttaa. Vesi ei ole kolmenkaan metrin syvää. Pian, pian lautalle, ei ole viivyteltävä hetkeäkään.
Babet raukkani koetti hymyillä. Hän kietoi hellävaroen pikku Marien ympärille vaipan; lapsukainen heräsi, hän oli niin säikähtynyt, että oli aivan hiljaa, vain silloin tällöin hän nyyhkytti syvään. Minä asetin tuolin akkunan eteen, nostin Babetin lautalle. Pitäessäni häntä sylissäni, suutelin häntä syvästi liikutettuna; tunsin, että se oli jäähyväissuudelma.
Vesi oli alkanut tulvia huoneeseen. Jalkamme olivat kastuneet. Itse nousin viimeisenä lautalle, sitten irroitin köyden. Virta työnsi meidät seinää vasten, meiltä kysyttiin tavatonta varovaisuutta ja suuria ponnistuksia, ennenkuin pääsimme talon luota.