Hän meni oikeaan kulmaan ja kohtasi heti pikku pörssin, joka käy kauppaa kurssinsa menettäneillä papereilla — "märät jalat", kuten ylimielisesti halveksien kutsutaan noita pörssipelin lumppureita, jotka paljaan taivaan alla, sateessa ja loassa, tarjoilevat raunioituneitten yhtiöitten osakkeita. Täällä tapasi hän meluavan joukon, likaisia juutalaisia, lihavia, kiiltäviä naamoja, kuivia haaskalintukasvoja, merkillisen kokoelman tyypikkäitä neniä, joitten sieramet levisivät kuin saalista vainuten, kovaäänistä toraa ja ihmeellisiä kurkkuääniä, ikäänkuin nuo ihmiset olisivat syömäisillään toinen toisensa. Hän oli juuri menemäisillään ohi, kun hän huomasi paksun miehen, joka seisoi vähän syrjässä tarkastelemassa jalokiveä, jota hän varovaisesti piti aurinkoa vastaan julmien, likasten sormiensa välissä.
"Kas, Busch! Muistanpa juuri, että oli aikomukseni tulla teille."
Busch oli monta kertaa ollut Saccard'ille avullisena tukalissa oloissa. Hän seisoi siinä vajonneena ihailemaan jalokiveä, leveät, litteät kasvot ylöspäin, ja suuret harmaat silmät ikäänkuin sammuneina pistävässä auringonvalossa. Valkea kaulaliina, jota hän aina kantoi, oli kierretty kuin köysi, ja hänen musta takkinsa, joka oli ostettu eräästä vaateaitasta, ja joka kerran oli ollut erinomaisen hieno, mutta nyt oli ahdas ja pilkkuinen, kiipesi niskaan aina karvoihin ja pörröisiin hiuksiin saakka, jotka riippuivat hänen kaljun päälakensa vierteiltä. Hänen päivän punaiseksi polttaman ja sadekuurojen kovetuttaman hattunsa ikä oli sangen epämääräinen.
Vihdoinkin näytti hän kykenevän palaamaan jälleen maallisen elämän piiriin.
"Ahaa, herra Saccard, te olette pikku kävelyllä täällä?"
"Niin … minulla on venäläinen kirje, kirje eräältä venäläiseltä pankkiirilta Konstantinopolista. Olen ajatellut, että teidän veljenne kääntäisi sen minulle."
Busch, joka edelleen seisoi vaistomaisesti pyöritellen rakasta jalokiveään oikeassa kädessään, ojensi vasempansa ja sanoi, että käännös lähetetään kotiin illalla. Mutta Saccard selitti, että kirjeessä oli kaikkiaan kymmenkunta riviä.
"Minä seuraan teitä, veljenne lukee sen minulle nyt heti."
Tässä hänet keskeytti muuan tavattoman paksu naishenkilö, rouva Méchain, jonka kaikki pörssin vieraat hyvin tunsivat, yksi niitä pelihimoisia naisia, jotka pistävät sormensa kaikkiin epäilyttäviin asioihin.
Hänellä oli pöhöttyneet, punaset täysikuu kasvot, joissa kiilsivät pienet siniset silmät, ja joihin kätkeytyi kokonaan pieni nenänykerö ja piskuinen, lapsellisesti piipittävä suu. Koko tämän komeuden yllä oli vaaleangredlininen hattu, joka oli sidottu tiukalle tummanruskealla nauhalla; ja röyhevä rinta ja pullea vatsa uhkasivat reväistä sinisen leningin, joka vivahti kellahtavalle ja oli ylt'yleensä katuliassa. Käsivarrellaan oli hänellä vanha musta nahkalaukku, suuri ja syvä kuin matkalaukku, eikä hän koskaan luopunut siitä. Tänään oli se niin pakaten täynnä, että oli halkeamaisillaan ja painoi häntä oikealle kallelleen kuin myrsky metsän puuta.