Sanomatta sanaakaan enää nousi hän ja kutsui tarjoilijan maksaakseen.
Huret, joka tunsi hänen kiivautensa, istui tyynenä paikoillaan ja antoi
hänen mennä, sillä hän pelkäsi Saccard'in saavan aikaan ikävyyksiä.
Mutta samassa syntyi salissa aika hälinä.
Gundermann oli juuri tullut sisään, pankkiirikuningas, pörssin ja mailman valtias. Hän oli kuusikymmeniäs mies, jonka aivan liian suuri, kalju pää paksuine nenineen ja pyöreine silmineen ilmaisi tavatonta kestävyyttä ja sanomatonta väsymystä. Hän ei koskaan käynyt pörssissä, hän piti kunniana olla olematta virallisesti edustettu siellä; milloinkaan ei hän syönyt julkisissa paikoissa. Ainoastaan jonkun kerran, kuten tänäänkin, näyttäytyi hän Champeaux'in ravintolassa, missä hän nautti lasillisen vichyvettä. Yli kaksikymmentä vuotta oli hän kärsinyt vatsavaivaa ja eli pääasiassa maidolla.
Koko palveluskunta lähti heti liikkeelle tarjotakseen hänelle hänen vichyvetensä, ja kaikki muut vieraat ikäänkuin hävisivät olemattomiin. Moser seisoi ihastunein ilmein ja katseli tätä miestä, jolla oli hallussaan keinottelun salaisuudet. Pillerault'kin tervehti häntä, sillä hän uskoi miljardien vastustamattomaan voimaan. Monet vieraista, jotka juuri olivat aikeissa lähteä, jäivät saliin, ympäröivät jumaloidun ja muodostivat nöyräselkäisen hovin aamiaispöytien keskeen. He katsoivat kunnioituksella, kuinka hän otti lasin vapiseviin käsiinsä ja vei sen värittömille huulilleen.
Joskus mailmassa, Monceaux'n tonttikeinottelun aikana, oli ollut riitaisuuksia, jopa avointa erimielisyyttäkin Saccard'in ja Gundermann'in välillä. He eivät sopineet yhteen; toinen oli himokas ja nautinnonhaluinen, toinen tyyni ja jääkylmän johdonmukainen. Siksipä jo ennen kiihtynyt Saccard menetti kokonaan malttinsa Gundermann'in triumfin nähdessään. Hän oli juuri lähtemässä, kun tämä huusi häntä.
"Kuulkaas nyt, rakas ystävä, onko totta, että te aiotte lopettaa liikkeen? Siinä teette aivan oikein, se on kaikista viisainta."
Se oli kuin piiskan sivallus vasten Saccard'in kasvoja. Hän kohensi pientä vartaloaan ja vastasi selvällä ja kirkkaalla äänellä, terävällä kuin miekanterä.
"Minä perustan pankin 25 miljonan pääomalla ja aijon käydä luonanne joku päivä."
Sen sanottuaan hän meni, ja salissa syntyi melua, sillä kaikki alkoivat tunkeilla ja tuuppia toisiaan ehtiäkseen ajoissa pörssin avaamiseen. Ah, onnistua lopultakin kerran, saada taas polkea jalkojensa alle nämä ihmiset, jotka käänsivät hänelle selkänsä, taistella tuon raharuhtinaan kanssa ja ehkä voittaa hänet joskus! Hän ei lainkaan ollut päättänyt toteuttaa suurta liikeajatustaan, hän ihmetteli itsekin tuota lausuntoa, jonka vastaamisen pakko oli tuonut hänen suuhunsa. Mutta voiko hän onnistua toisella taholla nyt, kun veli oli hylännyt hänet ja ihmiset ja olosuhteet haavottaneet häntä pakottaakseen hänet takasin taisteluun, kuten vertavuotava eläin vedetään takasin arenalle?
Hetkisen seisoi hän katukäytävällä, joka jäsen vielä vavisten. Oli juuri se hetki, jolloin parisilaiselämä tuntuu keskittyvän tälle Montmartren ja Richelieu'n katujen väliselle keskuspaikalle. Mainitut kadut ovat ne valtasuonet, jotka pulppuavat ihmisjoukkoja yli Pörssitorin. Pörssissä oli elämä täydessä käynnissä. Sieltä kuului myyjien ja ostajien huutoja, pörssikeinottelun humua, joka oli kuin meren kuohu vuoksen lähetessä, ja joka yleni yli kaupungin melun. Ohikulkija käänsi päätään, hänen mieltään kiinnitti ja häntä pelästytti kaikki se, mikä tapahtui tuolla sisällä — tuo finanssimysteriö, jonka ainoastaan harvat ranskalaisaivot voivat käsittää, nuo äkilliset heilahdukset rikkauden ja raunioitumisen välillä, joita ei voi selittää siinä rajussa käsiliikkeitten ja huutojen sekamelskassa. Ja hän, joka seisoi siellä katukäytävän syrjällä, kaukaisen hälinän huumaamana ja rientävien ohikulkijain tuuppimana, uneksi taas kullan majestetista täällä, tässä kuumeisessa korttelissa, jonka keskipisteessä pörssi yhdestä kolmeen lyö kuin jättiläissydän.
Mutta onnettomuutensa jälkeen ei hän ollut uskaltanut näyttäytyä pörssissä; hänen loukattu turhamaisuutensa ja varmuus siitä, että hänet otettaisiin vastaan kuin lyöty mies, pidättivät häntä tänäkin päivänä astumasta portaita ylös. Niinkuin rakastajaa, jonka lemmittynsä on hylännyt ja joka halaa hänen suosiotaan enemmän kuin koskaan, vaikka kuvittelee vihaavansa häntä, veti pörssi häntä puoleensa; hän käveli edestakasin kastanjapuiden varjossa, kuin tavallinen huvikävelijä. Täällä pölyssä, missä ei kasva ruohoa eikä kukkia, missä sanomalehtimyymälöitten ja penkkien välissä vilahtelee epäilyttävien keinottelijain sekalainen seura ja paljaspäisiä, lapsiaan imettäviä naisia, siellä kulki hän näytellen välinpitämätöntä katsojaa, katseli pörssipalatsia salaisesti ajatellen, että hän piiritti sitä, tempoi sitä yhä lähemmäksi, yhä pienempään piiriin, kunnes hän jonakin päivänä astuisi sinne voittajana.