"Mitä tämä tahtoo sanoa? Istutteko täällä pimeässä itkemässä?"
Caroline, hämmästyneenä odottamattomasta yllätyksestä, koetti hillitä nyyhkytyksiään ja Maxime jatkoi:
"Pyydän anteeksi, luulin, että isä oli tullut kotiin pörssistä. Muuan tuttavani rouvashenkilö haluaisi hänet luokseen päivälliselle."
Samassa toi palvelija lampun ja poistui asetettuaan sen pöydälle.
"Ei mitään, olen vain hiukan pahoinvoipa … enhän minä juuri tapaa olla hermostunut."
Hänen kyyneleensä olivat kuivuneet, hän suoristui ja hymyili sitten, rohkeana ja urhoollisena kuten tavallista. Nuori mies katsoi häneen hetken, hän huomasi että Caroline oli vielä sekä nuori että kaunis. Hän muisti isänsä ja kohotti olkapäitään sääliväisesti halveksien.
"Hän on aiheuttanut teille nuo kyyneleet, eikö totta?"
Caroline aikoi kieltää, mutta ei saanut sanaakaan suustaan, ja hänen silmänsä täyttyivät taas kyynelillä.
"Sanoinhan minä teille, Caroline-rouva, että teillä oli liian hyvät ajatukset isästä, ja että hän palkitsisi teidät kiittämättömyydellä. Välttämättömyyden pakosta oli hän pettävä teidätkin!"
Caroline muisti sen päivän, jolloin hän oli lainannut Maxime'lta 2,000 frangia ostaakseen Victorin vapaaksi. Eikö Maxime ollut silloin luvannut olla suora, jos hän haluaisi kysyä jotain? Eikö nyt tarjoutunut tilaisuus saada tietää koko menneisyys?