Delcambre pysähtyi hetkeksi pukeutumishuoneen kynnykselle kuullessaan tämän viimeisen soimauksen. Hänen kasvoilleen oli taas palannut arvokas ja ylimielinen ilme, hän ojensi kätensä ylpeästi Saccard'ia kohti:
"Vannon, että saatte kalliisti maksaa tämän. Minä kyllä tapaan teidät herra … varokaa itseänne!"
Sitten hän katosi ja hänen jälessään kuului hameen kahina; kamarineitsyt pakeni peläten seurauksia ja nauraen näkemäänsä kohtausta.
Saccard oli vielä sangen kiihottunut, hän sulki kaikki ovet, tuli sen tehtyään takasin makuuhuoneeseen, missä vapaaherratar istui kuin naulattuna tuolillaan. Hän kulki pitkin askelin edestakaisin huoneessa, työnsi takkaan putoamassa olevan kekäleen ja huomasi lopulta vapaaherrattaren, joka istui yhtä kevyissä pukimissa kuin ennenkin. Hän sanoi hyvin kohteliaalla ja täsmällisellä äänellä:
"Pukeutukaa, rakas ystävä, elkääkä olko levoton. Onhan se harmillista, mutta ei itse asiassa merkitse mitään. Tapaamme täällä ylihuomenna päästäksemme yksimielisyyteen siitä, miten on meneteltävä. Nyt täytyy minun lähteä, minulla on kohtaus Huret'in kanssa."
Hän heitti hyvästit vapaaherrattarelle ja huusi eteisestä:
"Muistakaa kaikessa tapauksessa, ettette tee tuhmuuksia, jos ostatte italialaisia: ei ilman palkkiota!"
Sillä aikaa kuin tämä tapahtui, istui Caroline pää kirjotuspöydän varassa ja nyyhkytti. Kuskin raa'an paljastuksen perästä ei hän enää voinut epäilläkään, etteikö Saccard häntä pettänyt, ja tämä varmuus herätti hänen sielussaan kaikki vanhat epäilykset ja pelot, jotka hän oli tahtonut haudata sielunsa pohjaan. Hän oli tehnyt väkivaltaa itselleen, pakottanut itsensä toivorikkaaksi ja luottavaiseksi Yleispankkiin nähden; sokean rakkautensa vuoksi oli hänestä tullut kanssarikollinen kaikissa yrityksissä. Senvuoksi vaivasi häntä nyt omatunto sen rauhottavan kirjeen johdosta, jonka hän oli kirjoittanut veljelleen kohta viimeisen yleisen yhtiökokouksen jälkeen; sillä nyt, kun mustasukkaisuus oli repinyt siteen hänen silmiltään, huomasi hän, että väärinkäytökset jatkuivat suuressa mitassa. Ja Saccard yksin oli syyllinen tähän. Caroline vapisi yrittäessään mitata tämän rahaihmisen sielun syvyyttä, jossa toinen varjo peitti toisen. Mutta ei näitten kipeitten kohtien huomaaminen ja levottomuus tulevan romahduksen johdosta purkanut hänen tuskaansa kyyneleihin, päinvastoin se olisi nostanut hänet vastarintaan ja taisteluun, sillä hän oli taisteluluonne. Ei, hän itki ja nyyhkytti kuin sairas lapsi, koska hän rakasti Saccard'ia ja tiesi että tämä juuri oli toisen naisen luona.
"Oi, jumalani", sammalsi hän ääneensä, "ei minulla ole enemmän ylpeyttä!
Miksi en minä voi tehdä mitä tahdon!"
Samassa kuuli hän hämmästyksekseen äänen pimeässä huoneessa. Maxime, joka oli tottunut kulkemaan talossa missä halusi, oli juuri astunut huoneeseen.