Delcambre oli vähällä tukehtua, hän läheni Saccard'ia kuohuen raivosta.
"Kirottu sika, etkö lähde tiehesi!"
"En niinkauan kuin sinä olet täällä, vanha hylky!"
"Minä annan sinulle korvapuustin!"
Molempien miesten raivotessa istui vapaaherratar tuolille odottamaan, että jompikumpi heittäisi ulos toisen. Hän oli jo tyyntynyt ja ajatteli tulevaisuutta; ainoa seikka, mikä häntä kiusasi, oli se, että Clarisse seisoi oviaukon takana koko tämän kohtauksen todistajana. Hän oli nähnyt tämän pistävän esiin päänsä virnuillen mielihyvästä kuullessaan herrojen lausuvan sellaisia roskaisia sanoja, ja molemmat naiset vaihtoivat liekehtivän katseen, vapaaherratar puolialastomana ja häpeissään, piika jäykkänä ja täsmällisenä kunniallinen sileä kaulus kaulassaan.
Mutta Saccard oli myöskin nähnyt Clarissen. Tehdäkseen asiasta pikaisen lopun huusi hän:
"Clarisse, tule tänne! Avaa ovet ja akkunat, niin että koko talo ja kansa kadulla saa kuulla! Herra yliprokuraattori haluaa, että hänen läsnäolonsa täällä tulisi tunnetuksi, ja sen ilon me voimme suoda hänelle."
Delcambre kalpeni nähdessään Saccard'in menevän akkunaan ja tekevän liikkeen, ikäänkuin aikoisi hän sen avata. Tuo kauhea mies saattoi panna täytäntöön uhkauksensa, hän ei pelännyt häväistysjuttua.
"Äh, sinä roisto!" mutisi korkea virkamies. "Sovitte hyvin yhteen, sinä ja tuo portto, ja saat kernaasti pitää hänet."
"Aivan oikein, luiki vain tiehesi! Kukaan ei teitä täällä kaipaa. Nyt tulevat ainakin hänen laskunsa maksetuiksi, eikä hänen tarvitse itkeä tästälähin rahoja. Kenties saan luvan tarjota teille raitiotielipun, herra yliprokuraattori."