Maxime ajatteli hiukan, ennenkuin antautui tähän uuteen aineeseen.
Hänen kirkkaissa silmissään välähti varjo.
"Aivan niin, erään virkamiehen tyttären kanssa — Renée oli hänen nimensä — hän ei ollut minulle äiti, vaan pikemmin ystävätär."
Sitten istuutui hän tuttavallisesti Carolinen viereen ja jatkoi:
"Katsokaas, täytyy ymmärtää isää. Ei hän ole parempi kuin monet muutkaan. Mutta hänen lapsensa, vaimonsa, koko hänen ympäristönsä on hänelle vasta toisessa sijassa, liikeasioitten jälkeen. Hän ei rakasta rahaa kuin saiturit kootakseen sitä kasoihin ja kätkeäkseen kellariin. Ei, hän antaa virrata sen kaikille tahoille, sillä hän pitää arvossa kaikkia nautintoja, loistoa, huveja, mahtia, jotka voi raha hankkia. Se on veressä. Hän möisi meidät kaikki — teidät, minut jos löytyisi ostaja. Ja kaiken tämän tekee hän tiedottomasti, ylimielisesti, sillä hän on todellinen runoilija, miljonien runoilija, jos niin saan sanoa — niin rajattoman mielettömäksi ja tunnottomaksi hän tulee, kun saa koskea kultaan — niin, hän on rosvo suurin piirtein."
Hän lausui Carolinen omia ajatuksia ja tämä nyökkäsi kuullessaan Maxime'n sanoja. Oh, raha, raha, joka myrkytti, saastutti kaiken, karkotti hyvän, hellän, uhrautuvan rakkauden! Raha yksin on suuri rikollinen, kaiken julmuuden, inhimillisen alennuksen aihe. Jos Caroline'lla olisi ollut voimaa samassa määrässä kuin tahtoa, olisi hän silmänräpäyksessä hävittänyt rahan mailmasta, polkenut kantapäällään murskaksi pahan pään pelastaakseen ihmiskunnan terveyden.
"Ja niin meni isänne uusiin naimisiin?" toisti hän hetken kuluttua; hänen äänensä oli hiukan masentunut, ikäänkuin hän olisi hämärästi muistanut joitakin merkillisiä juttuja tästä hänen toisesta avioliitostaan.
Missä ja milloin oli hän kuullut puhuttavan tuosta Renée'stä? Eikö tämä avioliitto ollut ollutkin vain häpeällinen kauppa? Ja sitten oli rikos hiljaa hiipinyt hänen kattonsa alle, ollut siellä siedetty vieras … hirmuinen avioliittorikos, joka johti sukurutsaan?
"Renée", jatkoi Maxime sangen tukahutetulla äänellä, ikäänkuin hän olisi vasten tahtoaan ollut pakotettu puhumaan, "oli vain muutamia vuosia vanhempi minua…"
Hän katsoi ylös, tarkasti Caroline-rouvaa, ja äkkiä valtasi hänet vastustamaton tarve uskoutua tälle naiselle, joka hänen mielestään oli niin puhdas ja järkevä. Hän kertoi Caroline'lle koko tarinansa, ei yhtäjaksoisesti vaan palottain, epätäydellisinä, ikäänkuin vastentahtoisina tunnustuksina, jotka Caroline'n itsensä täytyi muodostaa kokonaisuudeksi. Oliko se vanhaa kaunaa isää kohtaan, jonka hän nyt päästi irralleen, tuo kilpailu joka oli tapahtunut heidän välillään ja joka vielä tänä päivänä teki heidät vieraiksi toisilleen? Hän ei syyttänyt isäänsä, ei näyttänyt voivan suuttua, mutta hänen naurunsa kaikui ivallisena, hän puhui noista inhottavista asioista salaisella vahingonilolla, koska lika sattui samalla isäänkin.
Ja niin sai Caroline tietää koko tuon siivottoman jutun: kuinka Saccard oli myynyt nimensä rahasta, nainut vietellyn tytön, kuinka hän mielettömällä tuhlauksellaan oli kiihottanut sairaan lapsirukan intohimoja, ja kuinka hän, myöskin rahojen vuoksi, saadakseen vaimonsa allekirjoituksen, oli ollut olematta näkevinään rikollista suhdetta vaimonsa ja poikansa välillä. Ja kun Caroline huomasi Saccard'in paljastetuksi koko pirullisessa suuruudessaan, kauhistui hän ja jäytyi ajatellessaan, että hänkin oli langennut saman villipedon uhriksi niin monen muun jälkeen!