"Niin, niin on asianlaita", sanoi Maxime lopuksi. "Olen pahoillani puolestanne, mutta teidän ei pidä rikkoa suhdettanne isän kanssa ilman muuta. Se olisi minusta sangen ikävää, sillä kaikessa tapauksessa joutuisitte kärsimään te, eikä hän. Ymmärrättekö nyt, miksi minä en tahdo lainata hänelle sou'takaan?"
Kun Caroline ei vastannut, nousi hän ja loi silmäyksen peiliin kauniin miehen värähtämättömällä rauhallisuudella, miehen, joka aina tietää olevansa moitteeton. Sitten palasi hän Carolinen luo.
"Eikö totta, sellaiset esimerkit tekevät ihmisen vanhaksi ennen aikojaan. Minä vakiinnuin heti, nain nuoren tytön, joka oli sairaloinen ja kuoli aikaisin. Ja voin vannoa, etten nyt enää voisi tehdä sellaisia tyhmyyksiä. En, mutta … isä! Hän on parantumaton, sillä hänellä ei ole käsitystäkään moralista."
Hän tarttui Carolinen käteen, piti sitä hetken omassaan ja tunsi, että se oli aivan kylmä.
"Niin, minä menen, koska ei isä tule. Kas niin, elkää nyt olko pahoillanne! Minä luulin teitä niin voimakkaaksi. Ja te voitte kiittää minua: typerintä mailmassa on antaa pettää itseään!"
Hän oli jo menossa, mutta kääntyi ovella ja sanoi nauraen:
"Unohdin erään asian: sanokaa hänelle että rouva Jeumont haluaa nähdä hänet luonaan päivällisellä. Ja kai tiedätte, rouva Jeumont, joka on ollut keisarin luona yhden yön 100,000 frangista. Elkää pelätkö, niin hullu kuin isäukko onkin, toivon kuitenkin, ettei hän maksa rakastajattarilleen niin kallista hintaa."
Yksin jäätyään istui Caroline-rouva hetken liikkumattomana, masentuneena, tuijottaen lamppuun, joka valasi suurta, hiljaista huonetta. Hän näki nyt Saccard'in sellaisena kuin hän todella oli, näki selvästi tuon raha ihmisen sieluun. Tämä oli jakanut vaimonsa poikansa kanssa, myynyt poikansa, myynyt vaimonsa, myynyt kaiken, mikä oli joutunut hänen käsiinsä; hän oli myynyt itsensäkin, ja hän olisi myyvä hänetkin, myyvä oman veljensä, lyövä rahaa heidän sydämistään ja aivoistaan. Oh, raha, kauhea raha, joka pilaa ja pettää!
Caroline nousi kiivaasti. Ei, ei, tämä oli inhottavaa, tästä täytyi tulla loppu, hän ei voinut kauemmin olla yhdessä tuon miehen kanssa. Hän olisi voinut antaa anteeksi Saccard'in uskottomuuden, mutta hänen likainen menneisyytensä herätti voittamattoman inhon, ja hän vapisi ajatellessaan, mitä mahdollisia rikoksia hän vielä saattaisi tehdä tulevaisuudessa. Hänellä oli vain yksi keino, lähteä heti, ellei halunnut itse alentua lokaan ja sortua raunioihin. Ja hänet valtasi halu päästä kauaksi, kauaksi pois, hakea käsiin veljensä Itämailta, ei niin paljon varottaakseen häntä, kuin itse täältä paetakseen. Matkustaa, matkustaa heti! Kello ei ollut vielä kuutta, hän voisi ehtiä Marseille'n pikajunaan, joka lähti 7.55. Ainoastaan hiukan liinavaatteita ja yksi puku matkalaukkuun ja hän olisi valmis. Hän katsahti kirjoituspöydälle, selostukseen, joka oli tekeillä, ja hän pysähtyi hetkeksi. Mitäpä hyödyttäisi ottaa mukaansa sitä? Kaikkihan kumminkin kukistuisi, sillä oli rakennettu hiedalle. Hän alkoi kuitenkin järjestellä papereita ja muistiinpanoja aivan koneellisesti, kuin järjestystä rakastava perheenäiti, joka ei tahdo että hänen jälkensä osottavat epäjärjestystä, tähän työhön kului muutamia minuutteja, ensimäinen kuumuus jäähtyi. Hän oli aivan tyyni ja hillitty katsellessaan viimeisen kerran huonetta, ennenkuin jätti sen ainaiseksi.
Samassa astui palvelija sisään tuoden joukon sanomalehtiä ja kirjeitä. Caroline katseli päällekirjotuksia ja löysi kasasta kirjeen veljeltään, se oli hänelle. Kirje oli lähetetty Damaskuksesta, missä Hamelin nyt oleskeli Beirut'ista suunniteltua haararataa tutkimassa. Ensialuksi silmäili hän sen läpi pikipäin seisoallaan ja päätti lukea tarkemmin junassa. Mutta jokainen ajatus kiinnitti hänen mieltään, hän ei voinut hypätä yli ainoankaan rivin, ja lopuksi istuutui hän uudelleen kirjotuspöydän ääreen ja antautui lukemaan tätä kaksitoistasivuista kirjettä.