Hamelin'illa oli kirjottaessaan kirjettä ollut yksi iloisia päiviään. Hän kiitti sisarta viimeisistä hyvistä uutisista, joita tämä oli lähettänyt Parisista, ja hän kertoi vielä parempia uutisia Itämailta, jossa kaikki sujui oivallisesti. Yhdistetyn höyrylaivayhtiön ensimäinen tilinpäätös näytti antavan loistavan tuloksen, uudet höyrylaivat ansaitsivat erinomaisesti, kiitos mukavan sisustuksensa ja suuremman nopeutensa. Hamelin sanoi leikillään, että merimatka niillä oli suoranainen huvi, ja hän osotti sisarelleen, kuinka kaikki Välimeren satamakaupungit pian joutuvat yhtiön valtaan. Oli käyvä aivan niinkuin hän oli ennustanut: Idän portit avautuivat selkosen selälleen Ranskalle. Pian oli kaupunkeja kasvava Libanon'in hedelmällisille rinteille. Mutta erityisen vilkkaasti kuvasi hän Karmel'ia, jossa hopeakaivokset olivat jo täydessä käynnissä. Maa oli viljelty ja kokonainen kylä oli kasvanut kaivosten ympärille. Siinä oli jo 500 asukasta ja uusi tie oli laitettu kaivokselta Saint-Jean d'Acre'en. Hamelin ei väsynyt puhumasta ensimäisestä rautatielinjasta, jonka hän oli avaava Brussan ja Beirut'in välille, Angoran ja Aleppon yli. Kaikki muodollisuudet Konstantinopolissa oli suoritettu, hän oli aivan ihastunut eräitten muutosten johdosta alkuperäiseen suunnitelmaan, jotka helpottaisivat Tauruksen vaikeaa läpimurtamista. Hän oli määrännyt asemien paikat — muutamat olivat keskellä erämaata, kaupunki siellä, toinen täällä, jokaisen aseman ympärille oli kaupunki kasvava. Tulevaisuuden vilja oli jo kylvetty, se orasti, ja muutamien vuosien perästä oli koko maa saava uuden ulkonäön. Ja niin lopetti hän kirjeensä rakkaalle sisarelleen sydämellisin terveisin, sanoi hänelle, miten iloinen hän oli, että tämä sai olla mukana tässä kansojen uudestaansyntymisessä, jossa hänellä oli niin suuri osa, hänellä, jonka rohkeus ja elämänvoima niin monta kertaa oli tukenut ja lohduttanut veljeä.
Luettuaan kirjeen laski Caroline-rouva sen pöydälle ja tuijotti taas ajatuksissaan lamppuun. Sitten kiintyi hänen katseensa seiniä peittäviin suunnitelmiin ja vesivärimaalauksiin. Ja kaikki nuo paperilehdet mittausopillisine linjoineen loihtivat hänen eteensä uuden maailman siellä kaukana, tuon maan, jonka hän kerran oli matkustanut ristiin rastiin, ja jonka ikisinistä taivasta ja hedelmällistä maaemoa hän niin suuresti oli rakastanut. Ja tuo tulevaisuuden Itä levitti hänen eteensä kukoistavat kaupunkinsa, viljellyt lakeutensa, joilla vilisi onnellisia ihmisiä. Hän näki heidät, hän kuuli ahkeran hälinän työpaikoilta, hän ymmärsi, että tuo vanha, nukkunut mailma vihdoinkin oli herännyt ja oli aikeissa luoda ja synnyttää.
Ja äkkiä vakiintui Caroline'n mielessä ajatus, että raha oli väkevöimisaine, josta tämä tulevaisuuden ihmiskunta oli kohoava. Hän muisti Saccard'in keinotteluteoriat. Hän muisti mitä tämä oli sanonut, että ilman sitä olisivat kaikki suuret, voimakkaat, hedelmälliset yritykset mahdottomat. Kun hänen veljensä siellä kaukana iloitsi voitostaan, niin tapahtui se ainoastaan sentähden, että kulta virtasi pankin holveihin täällä Parisissa ja levitti ympärilleen peliraivon ruttoa. Raha, tuo turmiollinen myrkky, oli niinmuodoin kaiken yhteiskunnallisen kasvullisuuden luoja, tuki suuria yrityksiä, joitten tarkotuksena oli lähentää kaksi mailmanosaa toisiinsa ja luoda ikuinen rauha. Hän oli kironnut rahaa, nyt polvistui hän sen eteen intoisen ihailun vallassa. Raha, kaiken pahan alku, oli samalla kaiken hyvän lähde. Ja hän ei vielä tiennyt, mitä oikeastaan tehdä, sillä hän oli järkytetty olentonsa perusjuuria myöten, mutta hän päätti jo olla matkustamatta, koska voitto Itämailla näytti varmalta ja taistelu Parisissa ei ollut loppuun suoritettu, mutta hän ei voinut rauhottua, hänen sydämensä vuoti vielä verta.
Hän nousi ylös, meni akkunaan ja nojasi päänsä ruutuun. Oli sysipimeä, hän erotti vain pienen valonsäteen syrjäisestä huoneesta, jossa kreivitär de Beauvilliers ja hänen tyttärensä tapasivat oleskella voidakseen olla lämmittämättä muita huoneitaan. Hän näki himmeästi ohuen, valkean akuttimen läpi äidin hienot kasvonpiirteet, näki hänen paikkaavan jotain vaatekappaletta, samalla kun Alice maalasi vesivärimaalauksia, joita hän valmisti tusinoittain ja sitten salaa myi. Heille oli tapahtunut onnettomuus, heidän hevosensa oli ruvennut ontumaan, joten heidän oli pitänyt neljätoista päivää istua kotona: he eivät halunneet lähteä minnekään jalkasin ja varoja ei ollut vuokrata ajuria. Mutta kaiken tämän sankarillisesti salatun köyhyyden lävitse loisti yksi toivon säde, joka piti yllä heidän rohkeuttaan: Yleispankin osakkeet kohosivat yhtämittaa, tulossa oli suuri voitto, kun he jonain päivänä myisivät osakkeensa, sittenkun kurssi oli saavuttanut huippukohtansa. Kreivitär unelmoi ostavansa aivan uuden puvun ja antavansa neljät päivälliset kuussa, tarvitsematta niiden vuoksi elää neljäätoista päivää vedellä ja leivällä. Alice ei enää hymyillyt teeskennellyllä välinpitämättömyydellä, kun hänen äitinsä puhui naimisesta, hän kuunteli äidin sanoja taistellen liikutusta vastaan ja alkoi uskoa, ettei se seikka ehkä kuulunutkaan mahdottomuuksien alaan, vaan että hän myös joskus saisi miehen ja lapsia. Jos Saccard tekisi heidät rikkaiksi, eivätkö he tulisi siunaamaan häntä, eikö hän aina heidän silmissään näyttäisi omanvoitonpyytämättömältä ja hyvältä? Hyvyyttä löytyy siis kaikkialla, huonommissakin ihmisissä, ja kiroavan joukon keskeltä siunaa aina joku hellä, kiitollinen ääni. Tästä johtuivat hänen ajatuksensa työkotiin. Eilen oli Saccard antanut hänen jakaa leikkikaluja ja namusia erään merkkipäivän johdosta, ja hän hymyili tahtomattaan lasten meluavaa iloa. Viime kuukausina oli oltu tyytyväisempiä Victoriin: Caroline oli lukenut tyydyttäviä todistuksia ruhtinatar d'Orvideon luona, jonka kanssa hän kaksi kertaa viikossa kävi puhelemassa laitoksen asioista. Nyt kummastutti häntä, että hän aivan oli unohtanut Victorin aikoessaan epätoivossaan heittää kaikki sikseen ja matkustaa pois. Kuinka voisi hän hyljätä pojan, jättää tämän laupeudentyön keskentekoiseksi?
Hän lisäsi puita uuniin, jäi sen eteen polvilleen ja hymyili itsekseen, iloisena ja oudon mielialan vallassa. Nyt oli siis kohtaus ohitse, hän toivoi uudestaan. Mitä hän toivoi? Sitä hän ei tiennyt, se kai oli hänen tuntematon, kaukana, tulevaisuudessa, elämän lopussa. Elää, siinä oli kyllin, elämä kyllä itse parantaisi iskemänsä haavat. Hän muisti koko entisen elämänsä, onnettoman avioliittonsa, taloudelliset vaikeutensa täällä Parisissa, surunsa, kun hänet oli hyljännyt se ainoa mies, jota hän rakasti. Eikö nyt taaskin kaikki ollut ruhjoutunut? Hän oli kadottanut kunnioituksensa rakastajaansa kohtaan, kun oli saanut silmätä hänen inhottavaan menneisyyteensä, mutta hän suhtautui siihen kuin hurskaat naiset vastenmielisiin haavoihin, joita he alituisesti sitovat, vaikka tietävät, etteivät ne koskaan parane ja arvetu. Hän tulisi edelleen kuulumaan tuolle miehelle, vaikka hän tiesi, että tämä pettää häntä. Hän tulisi edelleen elämään keinottelujen kuumassa ilmapiirissä, alituisen romahduksen uhkan alaisena, joka ehkä maksaisi hänen veljensä elämän ja kunnian. Ja hän seisoi kaikesta tästä huolimatta suorana, miltei suruttomana, nautinnolla katsoen lähestyviä vaaroja suoraan kasvoihin. Miksi? Sitä hän ei voinut selittää — ehkä olemassaolon ilon vuoksi! Hän oli, kuten hänen veljensä sanoi, voittamaton toivo henkilöitynä.
Tullessaan kotiin tapasi Saccard Carolinen kirjotustyöhönsä syventyneenä. Hän nosti päätään ja hymyili rauhallisesti, ja Saccard painoi keveän suutelon hänen kauniille, tuuheille valkeille hiuksilleen.
"Oletteko paljonkin olleet liikkeellä tänään, rakas ystävä?"
"Kyllä, on ollut aivan loputon kiire. Olin yleisten töitten ministerin luona, sitten sain vihdoin käsiini Huret'n, sitten täytyi minun vielä uudestaan juosta ministerin luo, mutta tapasin vain sihteerin — mutta sain kuitenkin lupaa siihen mitä halusin."
Erottuaan vapaaherratar Sandorff'ista oli hän ollut liikkeellä koko ajan, antautunut liikeasioihin ruumiineen ja sieluineen, kuten tavallista. Caroline antoi hänelle Hamelin'in kirjeen ja hän tuli luonnollisesti sangen iloiseksi sen sisällöstä. Caroline katseli häntä, kun hän riemuitsi lähestyvän voiton johdosta, ja hän ajatteli itsekseen, että hän tästä lähin pitäisi silmällä Saccard'ia ja estäisi tätä tekemästä hullutuksia. Mutta Carolinen oli mahdotonta olla ankara häntä kohtaan.
"Poikanne oli täällä tuomassa päivälliskutsua — rouva de Jeumont'in luo?"