"Hän kirjotti minulle!" huudahti Saccard. "Olen unohtanut puhua teille, että aion mennä sinne tänä iltana. Se on sietämätöntä … minä kun olen niin väsynyt!"

Ja niin hän meni suudeltuaan uudestaan Carolinen valkeita hiuksia. Caroline istui taas työnsä ääreen ystävällinen, anteeksiantava hymy huulillaan. Hänhän kumminkin oli pääasiassa hänen ystävättärensä. Hän häpesi mustasukkaisuuttaan, ikäänkuin se olisi liannut vielä enemmän heidän suhteitaan. Hän tahtoi kohota yli rakkauden itsekkäisyyden. Mitäpä se merkitsi, vaikka hänen täytyikin jakaa toisten kanssa? Hän rakasti Saccard'ia kuitenkin koko sydämestään. Tässä ilmeni rakkauden voittokulku: tuota Saccard'ia, tuota rosvoa rahamailman valtateiltä rakasti niin kokonaisesti ja täydellisesti tämä nainen, koska hän näki hänen voimalla ja innolla luovan mailmaa, synnyttävän elämää.

VIII.

Näyttely avattiin huhtikuun 1 p:nä 1867 loistavilla juhlallisuuksilla, verrattomalla voittotaistolla. Se oli keisarikunnan loistoajan alkuna ja se muutti Parisin jättiläishotelliksi lippuineen ja viireineen, lauluineen ja soittoineen, jossa syötiin ja juotiin ja hurrattiin kaikissa huoneissa. Kaikilta neljältä ilmansuunnalta vaelsi pitkä jono kuninkaita ja keisareja Tuilerie'hin, jotka loistivat kuin haltijoitten valtakunta.

Ja se sattui samaan aikaan, neljätoista päivää myöhemmin, kuin Saccard vihki loistokkaan palatsin, jonka hän oli rakennuttanut Yleispankille. Puolessa vuodessa oli se valmistunut. Oli työskennelty yötä päivää, ei minuuttiakaan oltu hukattu, ja tämä ihme oli mahdollinen vain Parisissa. Nyt kohosi julkipuoli täynnä koristuksia ohikulkijain ihmeeksi. Sisällä kohtasi sama loisto, kassan miljoonat näyttivät virtaavan seiniä pitkin. Leveät portaat johtivat saliin, jossa johtokunta kokoontui, se oli punainen kullalla silailtu huone, loistava kuin oopperasalonki. Kaikkialla verhoja ja mattoja, konttori sisustettu valtavalla loistolla. Kellarikerrokseen oli muurattu kassakaapit, suuret kuin uunit, paksujen peililasien alle, joitten läpi yleisö voi nähdä ne, kuten haltijasatujen tynnyrit, joissa tavattomia aarteita säilytetään. Ja vieraat kansakunnat kuninkaineen, jotka virtasivat näyttelyyn, saivat tulla katsomaan tätä kaikkea; kaikki oli järjestyksessä, uusi palatsi odotti heitä häikäistäkseen ja vangitakseen heidät, kunkin erältään, kullan voimakkaaseen paulaan, joka loisteli auringonpaisteessa.

Saccard kruunasi työhuoneensa, joka oli muita kallisarvoisemmin sisustettu, Ludvig XlV:nnen aikuisilla huonekaluilla, kullattua kirjosametilla verhottua puuta. Henkilökuntaa oli taas lisätty, apulaisten lukumäärä nousi 400:aan, ja koko tätä armeijaa komensi Saccard sekä pelättynä että rakastettuna tyrannina, sillä hän oli sangen antelias palkkioita jakaessaan. Vaikka hän kantoi vain tirehtöörin arvonimeä, hallitsi hän kaikkea; hänellä oli paljon enemmän sananvaltaa kuin hallinnon puheenjohtajalla ja hallinnolla itsellään, jotka täyttivät vain hänen käskyjään. Caroline-rouva eli nykyään yhtämittaisen levottomuuden vallassa, koetti päästä selville kaikista Saccard'in suunnitelmista vastustaakseen niitä, jos tarvis vaati. Hän ei hyväksynyt tätä uutta laitosta, joka hänen mielestään oli liian loistelias, vaikkei hän voinutkaan väittää sitä aivan tarpeettomaksi, sillä hänen oli täytynyt itsensä tunnustaa, että pankki tarvitsi suuremman huoneuston. Mutta Saccard uskoi loiston lumousvoimaan, ja siinä hän osottautui olevan oikeassa. Uusi pankkirakennus herätti tavatonta huomiota, sen vaikutukset voittivat Jantrou'n hurjimmatkin reklaamit. Pienet jumaliset kapitalistit hiljaisista kortteleista, köyhät maalaispapit, jotka hiljan olivat saapuneet rautatieasemalle, seisoivat töllistellen taloa haltioissaan, ja tulivat siitä ulos tulipunaisina ihastuksesta sen johdosta, että olivat voineet sijottaa rahansa sinne.

Mutta kaikkein enimmän huoletti Carolinea se seikka, ettei hän nyt voinut niin välittömästi kuin ennen harjottaa valvontaansa, huomiota herättämättä. Nyt saattoi hän ainoastaan harvoin käydä pankissa ja silloinkin jonkun tekosyyn nojalla. Hän vietti nyt aikaansa yksin veljensä suuressa työhuoneessa ja tapasi Saccard'ia tuskin muuta kuin iltasin. Hän työskenteli kuitenkin paljon; hänen veljensä lähetti Itämailta lakkaamatta uusia tietoja. Mutta joskus pysähtyi hän työssään ja kuunteli vanhan tavan mukaan, mitä tapahtui alhaalla; mutta hän ei kuullut ääntäkään — kuolemanhiljaisuus vallitsi suurissa, suletuissa pankkihuoneissa. Silloin valtasi hänet harvinainen tuska. Mitä tapahtui rue de Londres'in varrella? Kenties juuri tällä hetkellä halkesi se sauma, joka oli syöksevä koko rakennuksen raunioiksi?

Kävi kuiske, että Saccard aikoi uutta pääoman lisäystä. Hän tahtoi 150 miljonaa 100 miljonan sijasta. Juuri tähän aikaan valtasi Parisin ja koko Ranskan mieletön keinottelukuume, sen aiheuttivat suuremmoiset rakennusyritykset ja valtava uudistustyö, jotka tänä keisarikunnan kukoistusaikana antoivat mailmankaupungille uuden ulkonäön. Kaikki tahtoivat saada osansa, kaikki uskalsivat omaisuutensa vihreälle liinalle saadakseen sen kymmenkertaistetuksi ja voidakseen nauttia yhtä esteettömästi kuin toisetkin, jotka olivat tulleet rikkaiksi yhtenä yönä. Ja mielettömyys leimahti valoisina iltoina suuressa, koristetussa kaupungissa ja koko Parisi oli muuttunut markkinapaikaksi, missä kaikkia elämän nautintoja oli kaupan paljaan taivaan alla. Ja Saccard, jolla kerta kaikkiaan oli maantierosvon viekkaus, huomasi selvästi, että kaikilla noilla ihmisillä oli vastustamaton tarve kylvää rahojaan kaikkiin tuuliin ja tyhjentää taskunsa; senvuoksi hän kaksinkertaistutti reklaamintekoon määrätyn summan ja kannusti Jantrou'ta uusiin ihmetöihin sillä alalla. Heti näyttelyn avaamisen jälkeen oli sanomalehdissä yhtämittaa soitettu kelloja, joitten piti vetää väkeä Yleispankkiin. Milloin oli painettu uutinen, jossa kerrottiin, että eräs naishenkilö oli unohtanut sata osaketta ajurin rattaille, milloin ote matkakuvauksesta Vähässä Aasiassa, josta muun muassa saatiin tietää, että Napoleon ensimäinen oli ennustanut tämän pankin perustamista rue de Londres'n varrelle, milloin pitkä valtiollinen johtava, missä luotiin katsaus pankin vaikutukseen itämaisen kysymyksen tulevana ratkaisijana; puhumattakaan alituisista uutisista ammattilehdissä, jotka kaikki olivat värvätyt ja marssivat esiin erinomaisessa järjestyksessä. Jantrou oli tehnyt vuosisopimuksen pikku lehtien kanssa, jotka varasivat hänelle palstan jokaisessa numerossaan, ja hän käytti tätä palstaa uskomattomalla keksimiskyvyllä ja mielikuvitusrikkaudella, menipä hän niinkin pitkälle, että hyökkäsi pankin kimppuun voidakseen sitä suuremmalla loistolla toitottaa voittoaan vastustajista. Sitä merkillistä lentolehtistä, josta hän oli unelmoinut, oli äskettäin levitetty miljonana kappaleena yli koko sivistyneen mailman. Uusi asioimisto oli myös käynnissä ja käyttäen tekosyynään pörssitietojen levittämistä maaseutulehtiin pääsi se kaikkien suurempien kaupunkien markkinoitten herraksi. Ja hänen oma lehtensä "Toivo" oli hänen vapaalla johdollaan saavuttanut yhä suuremman valtiollisen merkityksen.

Ja huhu uudesta pääoman lisäyksestä, joka levisi keskellä reklaamiyllytystä ja ajankohtana, joka oli sovelias kaikenlaisille hullutuksille, oli omiaan tempaamaan mukaan järkevimmätkin. Köyhimmistä kodeista ylhäisimpiin palatseihin, portinvartijan majasta herttuattarien salonkeihin saakka syttyi tuli ja veto muuttui sankarilliseksi, sokeaksi, taistelunhaluiseksi uskoksi. Otettiin huomioon ne ihmetyöt, joita Yleispankki jo oli suorittanut, ensimäiset loistavat edistykset, odottamattoman suuret jaot, jommoisia ei mikään muu yhtiö ollut voinut niin pian suorittaa osakkeenomistajilleen. Ei yhtään tappiota, ainoastaan voittoja voittojen jälkeen; kaikki, mihin Yleispankki koski, muuttui kullaksi. Ja mikä tulevaisuus välkkyikään noitten kiihtyneitten aivojen edessä, tulevaisuus niin täynnä vielä suurempia yrityksiä, että se välttämättä vaati nuo 50 uutta miljonaa, joitten huhun ennustama liikkeellelaskeminen oli saattanut ihmiset pyörälle päästään. Oli liikkeellä mitä uskomattomimpia historioita pankin suunnitelmista, sekä pörssissä että seuraelämässä; mutta ennen muuta herätti huomiota itämaisen rautatieyhtymän muodostaminen; se oli seisovana puheenaiheena kaikkialla, erittäinkin olivat naiset ihastuneet tähän aatteeseen ja koettivat värvätä sille kannattajia. Naiskammioissa, loistopäivällisillä, myöhäisillä teekutsuilla, vieläpä alkoveissakin kuultiin intohimoisten naisäänten kuulustelevan miehiä: "Mitä te sanotte, eikö teillä ole yhtään osaketta Yleispankista? Se on ainoa, joka johonkin kelpaa! Ostakaa heti sen osakkeita, jos haluatte, että teistä pidetään!" Suunniteltiin uutta ristiretkeä, Vähän Aasian vallotusta, johon eivät Pietari-Erakko ja Ludvig pyhä olleet kyenneet, ja johon naiset nyt olivat ryhtyneet kultatäydet kukkarot aseinaan. Kaikki olivat tietävinään asian perinjuurin, puhuivat teknillisin termein päälinjasta, joka avattaisiin ensiksi Brussan ja Beirut'in välille Angoran ja Aleppon ylitse. Sitten tuli Smyrnan ja Angoran linja, sen jälkeen Trapezunt'in ja Angoran linja Erzerum'in ja Sivas'in kautta ja vihdoin Damaskus-Beirut-linja. Ja sitten he hymyilivät, vilkuttivat silmää ja kuiskailivat, että mahdollisesti vielä tulisi yksi linja — mutta vasta paljo myöhempään — Beirut'in ja Jerusalemin välille vanhojen rannikkokaupunkien Laidan, Saint-Jean d'Acren ja Jaffan kautta … ja kuka tietää, kenties voitaisi Jerusalemista jatkaa aina Port-Saidiin ja Aleksandriaan saakka. Puhumattakaan siitä, että Bagdad ei ollut kaukana Damaskuksesta ja että, jos linja ulotettaisiin sinne saakka, merkitsisi se tien murtamista länsimaista aina Persiaan, Indiaan ja Kiinaan saakka. Heidän kauniit huulensa loihtivat esiin kalifien löydetyt aarteet, kuten Tuhannen ja yhden yön ihmesaduissa. Edenin yrttitarha valloitettaisiin uudestaan, pyhä hauta temmattaisiin uskottomien käsistä ja kristinusko nostaisi valkoisen lippunsa ihmiskunnan kehdolle! Tähän vaikenivat kauniit ennustajattaret, eivät halunneet sanoa enempää, mutta heidän silmänsä loistivat ajatellessaan sitä, mikä täytyi pitää salassa. Sitä ei saanut kuiskata kuuluville. Monet heistä eivät tienneet siitä mitään, mutta olivat tietävinään. Se oli salaperäinen asia, joka kenties ei koskaan tapahtuisi, mutta joka saattoi kuitenkin tulla kuin ukkosen isku jonain päivänä: Jerusalem lunastettuna sulttaanilta, jätettynä paaville yhdessä Syrian kuningaskunnan kanssa, hänen pyhyytensä talousarvio katolisen pankin "Pyhän haudan aarrekammion", järjestämänä, joka suojelisi häntä kaikilta valtiollisilta levottomuuksilta, katolisuus nuortuneena, vapautuneena kaikista turmelevista kasvannaisuuksista, täyden kypsyyden saavuttaneena, hallitsevana mailmaa sen vuoren huipulta, jolla Kristus antoi henkensä.

Kun Saccard nykyisin halusi työskennellä aamusin, oli hän pakotettu sanomaan, ettei ole kotona, sillä hieno huone Ludvig XIV:nnen malliin oli suorastaan piiritettynä, siellä oli kuin kokonainen hovi kuninkaan ympärillä … jumaloimista, kerjäämistä ilman alkua ja loppua kaikkivoivan miehen ympärillä.