Erityisen sydämetön oli hän eräänä heinäkuun alkupuolen aamuna; hän oli antanut käskyn, ettei ketään oteta vastaan. Kun odotushuone oli pakaten täynnä väkeä, joka huolimatta vahtimestarin esityksistä jäi yhä odottamaan, oli hän sulkeutunut kahden konttoripäällikkönsä kanssa viimeistelemään uusien osakkeitten liikkeeseenlaskemissuunnitelmaa. Tarkastettuaan useampia uusia ehdotuksia hyväksyi hän erään, joka järjesti asian niin, että vanhat 200,000 osaketta, joista oli maksettu ainoastaan 125 frangia, kuitattiin täydellisesti; mutta tähän tulokseen pääsemiseksi täytyi uudet, ainoastaan osakkeenomistajille kuuluvat osakkeet, merkitä 850 frangiksi, heti maksettaviksi, siitä 500 frangia perusrahastoon ja 350 frangin palkkio vanhojen osakkeitten ehdotettua lunastamista varten. Mutta ilmeni vaikeuksia, oli useita verrattain merkitseviä reikiä täytettävänä, ja Saccard oli hyvin hermostunut. Odotushuoneesta kuuluvat äänet suututtivat häntä. Nuo ihmiset, jotka olivat valmiit heittäytymään vatsalleen hänen eteensä, nuo matelevat kunnioituksenosotukset, jotka hän tavallisesti otti vastaan hyväntahtoisen tyrannin ylimielisyydellä, herättivät hänessä tänään halveksimista. Ja kun Dejoie, joka aamusin palveli hänen luonaan vahtimestarina, uskalsi hiipiä sisään eräästä pienestä käytävän ovesta, huusi hän hirmustuneena:
"Mitä nyt? Olenhan minä sanonut, etten ota vastaan ketään! Tuolla on keppini, ota se, tunge heidät oven ulkopuolelle ja anna heidän maistaa sitä, niin saan ehkä olla hetken rauhassa."
Dejoie otti asian rauhallisesti ja uskalsi tehdä vastaväitteitä.
"Suokaa anteeksi, kreivitär de Beauvilliers kerjäsi ja rukoili … ja kun tiedän, että herra mielellään on kohtelias häntä kohtaan…"
"Menköön helvettiin, hän ja kaikki muut!" huusi Saccard.
Mutta hän johtui heti toisiin ajatuksiin ja sanoi:
"Päästä hänet sitten sisään, koska kerran on tähtiin kirjotettu, etten minä koskaan saa olla rauhassa. Mutta pikku oven kautta, muuten tulee koko joukko sisälle."
Saccard otti kreivitär Beauvilliers'in vastaan verrattain ynseästi, sillä hänen vihansa ei vielä ollut ehtinyt lauhtua. Hän ei edes tyyntynyt Alice'n nähdessään, joka seurasi äitiään tavanmukaisin suljetuin, vakavin ilmein. Hän oli lähettänyt pois molemmat konttoripäällikkönsä ja ajatteli vain, kuinka voisi heidät kutsua mahdollisimman pian takaisin ja jatkaa työtään.
"Olkaa hyvä ja sanokaa asianne niin pian kuin mahdollista, rouva kreivitär, sillä minulla on hirveän kiire." Kreivitär katsoi kummastuneena Saccard'iin; hän oli aina tottunut käyttämään runsaasti aikaa ja hän sanoi erotetun kuningattaren surumielisellä äänellä:
"Jos minä häiritsen teitä, herraseni…"