Napoleon tahtoi omakätisesti jakaa palkinnot 60,000 näytteillepanijalle, ja tämä toimitus voitti kaikki muut loistavuudessa, se oli kuin pyhimyskehä Parisin otsalla. Se oli keisarikunnan suurin juhla, jossa Napoleon esiintyi bengalivalaistuksessa Europan valtijaana, puhui tyynellä arvokkuudella maan voimasta ja lupasi rauhaa. Samana päivänä saatiin Tuilrie'ssa tietää kauhea uutinen Meksikosta, Maximilian oli telotettu, Ranskan kulta ja veri mennyt hukkaan hyödyttä, mutta tämä uutinen pidettiin salassa, ettei sillä sekotettaisi juhlailoa. Se oli hautakellojen ensimäinen varottava kumahdus, kellojen, jotka pian olivat soittavat tämän ylpeän aurinkoisen päivän loppuneeksi.
Ja keskellä tätä ihanuutta näytti myöskin Saccard'in tähti kohoavan korkeimpaan loistoonsa. Vihdoinkin, niin monien vuosien hedelmättömien ponnistusten perästä, oli hän nyt vallottanut onnen, piti sitä sidottuna kuin orjatarta, kuin kuollutta kappaletta, jota voi vapaasti vallita ja teljetä sen lukkojen taakse. Harjottaessaan tonttikeinottelua Monceau-korttelissa oli hänellä ollut sangen korkea asema, mutta koskaan ei hän ollut tuntenut itseään näin Parisin herraksi. Ja nyt, kun hän seisoi jalka vastustajansa niskalla, valtasi hänet hurja nautinnonhalu.
Ensi töikseen, tuntiessaan itsensä kaikkivaltiaaksi, erotti hän Huret'n ja antoi Jantrou'n tehtäväksi alkaa sotaretken Rougon'ia vastaan katolisuuden nimessä. Ja hänen voittokulkunsa ohessa lisääntyi hänen rohkeutensa, eikä hän enää pitänyt salassa suunnitelmaansa hyökätä suurten juutalaisten pankkiliikkeitten kimppuun Gundermann'in henkilössä, hänen miljardinsa oli hävitettävä ja hänet itsensä syöstävä valtaistuimelta. Yleispankki oli kehittynyt niin ihmeellisellä tavalla; miksi se ei voisi, koko kristikunnan tukemana, joittenkin vuosien kuluttua päästä yksinhallitsevaksi pörssissä? Ja hän asettui kilpailijaksi, naapurikuninkaaksi, jolla oli yhtä suuri valta ja samallaiset vaatimukset, kun taas Gundermann sangen vaatimattomasti, sallimatta itselleen edes ivallista ilmettä, yhä väijyi ja odotti ja näytti mielenkiinnolla seuraavan osakkeitten alituista nousua. Koko hänen voimansa oli kerta kaikkiaan siinä, että hän oli kärsivällinen ja uskoi johdonmukaisuuden voimaan.
Saccard'in intohimoinen kiivaus oli antanut hänelle tuulta purjeisiin, hänen intohimonsa olivat myöskin hänet lopulta kukistavat. Caroline, joka oli päässyt niin pitkälle, että hymyili silloinkin, kun hänen sydämensä vuoti verta, oli edelleen hänen ystävättärensä, jonka neuvoja hän kuunteli sellaisella huomaavaisuudella, kuin olisi tämä ollut hänen vaimonsa. Vapaaherratar Sandorff, jonka himokkaat, punaiset huulet ja tuliset silmät aina valehtelivat, ei huvittanut enää Saccard'ia, sillä hän oli kylmä kuin jää. Sen vuoksi ajatteli hän istuessaan juuri hankitun miljonaläjän päällä ostaa itselleen oikein kalliin rakastajattaren ja näyttää sitä koko Parisille, niinkuin olisi hän kustantanut itselleen suuren jalokiven ainoastaan sen huvin vuoksi, minkä tuottaa sen kiinnittäminen kaulaliinaan. Ja eikö se olisi ollut oivallinen reklaami? Onhan miehen, jolla on varaa heittää tukuttain rahoja naiselle, asema Kroisoksena taattu.
Hänen vaalinsa kohdistui heti rouva de Jeumont'iin, jonka luona hän oli syönyt pari kertaa päivällistä Maxime'n kanssa, kolmestakymmenestäkuudesta vuodestaan huolimatta, hänen piirteensä olivat säännölliset ja vakavan kauniit kuin Junon, ja hänen maineensa johtui siitä, että keisari oli maksanut 100,000 frangia yhdestä ainoasta kohtauksesta hänen kanssaan, puhumattakaan ritaritähdestä hänen miehelleen, erinomaisen täsmälliselle herralle, jolla ei ollut mitään muuta asemaa kuin olla vaimonsa mies. Puolisot elivät suuremmoisesti, omasivat pääsyn kaikkialle, ministerien luokse, hoviin. Kaikki tiesivät, että rouva oli erinomaisen kallis tavara rakkausmarkkinoilla, hienompi muita. Ja Saccard, joka erityisesti halusi maistaa tätä keisarillista herkkua, meni tarjouksessaan aina 200,000 frangiin saakka, vaikka mies aluksi nyrpisti nenäänsä tuolle epäilyttävälle liikemiehelle, joka vielä kaiken lisäksi oli epäsiveellisen huudossa.
Tämä tapahtui jokseenkin samaan aikaan kun pikku rouva Conin oli kieltäytynyt rupeamasta Saccard'in rakastajattareksi. Hän kävi sangen usein paperikaupassa, tarvitsi alituiseen muistikirjoja ja oli kovasti ihastunut pikku vaaleaverikköön, tuohon aina iloiseen kiharapäiseen karitsaan.
"Ei, en tahdo! Teidän … ei koskaan!" Kun hän kerran oli sanonut ei, oli asia ratkaistu, eikä sitä voinut muuttaa.
"Mutta miksi? Näinhän minä teidät yhdessä erään toisen kanssa, muutamana päivänä, kun te tulitte ulos eräästä hotellista Panoraman pasasissa."
Rouva punastui, mutta katsoi Saccard'ia rohkeasti kasvoihin.
"Tiedän kyllä, Gustave Sédille on teidän rakastajanne."