"Ei, ei, ei miljonastakaan!"
Hän oli itsepäinen, ja Saccard, jota ärsytti yhä enemmän tämä odottamaton vastarinta, piti päälle vielä kuukauden. Rouvan hymyilevät kasvot, suuret, lempeät, osaaottavat silmät kiihottivat häntä äärimmilleen. Mitä? Raha ei siis voinut antaa ihmiselle kaikkea. Toiset olivat nauttineet hänen suosiotaan ilmaiseksi, mutta hän ei voinut liikuttaa tuon karitsan sydäntä tarjoamalla hänelle mielettömiä summia!
Mutta eräänä iltana vietti hänen turhamaisuutensa loistavaa voittojuhlaa. Se oli hänen olemassaolonsa käännekohta. Ulkoministerin luona olivat pidot, ja hän oli valinnut tämän juhlan, joka annettiin näyttelyn johdosta, esiintyäkseen julkisesti rouva de Jeumont'in ritarina; sillä niihin sopimuksiin, joita tämä nainen teki, sisältyi aina ehto, että onnellinen valittu sai kerran julkisesti näyttäytyä hänen seurassaan, jotta koko mailma saisi nähdä, miten asianlaita oli. Kun pari puoliyön lähetessä astui juhlahuoneustoon aviomiehen parin askeleen päässä seuratessa, vetäytyivät kaikki sivulle, kaikki halusivat nähdä tuon häväistysjutun, ja kuiskailtiin innokkaasti tuntematta mitään harmia, samalla kun kynttiläkruunut heittivät valoaan yli paljaitten olkapäitten ja mustien hännystakkien ja orkesterin keinuvat sävelet aaltoilivat lämpimässä, tuoksutäydessä ilmassa.
Mutta kauempana salissa tunkeili utelias joukko erään korkeavartaloisen kyrassieriunivormuun puetun miehen ympärillä. Mies oli kreivi Bismarck, päätään pitempi kaikkia muita; hän nauroi äänekkäästi, ja hänen kasvonsa, suuret silmänsä, voimakas koukkunenänsä ja mustat viiksensä johtivat katsojan mieleen barbarivallottajan. Sadovan jälkeen oli Preussi päässyt herraksi Saksassa; liittosopimukset Ranskaa vastaan, joitten olemassaolo kauan oli kielletty, olivat jo monia kuukausia olleet allekirjotetut, ja sota, joka toukokuussa oli ollut vähällä puhjeta Luxemburg-kysymyksen johdosta, oli nyt aivan välttämätön.
Kun voitonriemuinen Saccard kulki salin lävitse rouva de Jeumont käsivarressaan ja aviomiehen seuraamana, taukosi kreivi Bismarck hetkeksi nauramasta kuin hilpeä, hyväntahtoinen jättiläinen ja loi uteliaan katseen pariin.
IX.
Hamelin oli viipynyt Parisissa marraskuun alkupäiviin saakka pääoman lisäyksestä aiheutuneitten välttämättömien muodollisuuksien vuoksi, ja hän meni taaskin Saccard'in kehotuksesta notario Lelorrain'in luo ja selitti, että koko osakepääoma oli maksettu, mikä ei ollut totta. Sitten matkusti hän Romaan kahdeksi kuukaudeksi valmistelemaan jotain suurta, salaista suunnitelmaa — todennäköisesti oli se tuo paljon puhuttu unelma siirtää paavi Jerusalemiin, — samalla kun oli tekeillä toinenkin käytännöllisempi yritys, Yleispankin muuttaminen katoliseksi laitokseksi, jota tulisi tukemaan koko kristitty mailma, jättiläiskoneistoksi, joka oli määrätty musertamaan ja lakaisemaan pois maan päältä koko juutalaisen pankkiliikkeen; sieltä aikoi hän vielä kerran palata Itämaille, missä Brassa—Beirut-rautatien rakentaminen vaati hänen läsnäoloaan.
Hän oli iloinen Yleispankin nopean kukoistuksen johdosta, aivan vakuutettu sen järkkymättömästä vakavuudesta, tosin hiukan levoton sen johdosta, että edistys ehkä oli ollut liian suuri. Päivää ennen lähtöään oli hänellä ollut keskustelu sisarensa kanssa, ja hän terotti sisarelleen yhtä ainoata seikkaa: ettei tämä antaisi vaikuttaa itseensä yleisen innostuksen, vaan myisi heidän osakkeensa, niinpian kuin kurssi oli noussut 2,200 frangiin, sillä hän tahtoi henkilökohtaisesti panna vastalauseensa tätä suhteetonta nousua vastaan, joka hänen mielestään oli sekä mieletön että vaarallinen.
Jäätyään yksin tunsi Caroline-rouva, että se pingottunut ilma, jossa hän eli, kiusasi häntä yhä enemmän. Marraskuun ensimäisellä viikolla kohosi kurssi 2,200 ja hänen ympärillään kuului ilohuutoja, kiitoksia ja rajattoman toivon ilmauksia. Näyttelyn jälkeen oli koko Parisi aivan kuin juopunut voimansa tunnosta, ei koskaan ennen oltu uskottu niin onneen ja sen ikuiseen kestävyyteen. Kaikkien arvopaperien kurssi oli noussut, epäluotettavimmatkin löysivät ostajia, mutta itse asiassa kätki tämä erinomaisen loistava pinta tyhjän sisällön. Ensimäisen iskun kohdatessa oli kaikki musertuva. Ja Caroline luultavasti aavisti tämän, sillä hän tunsi sydämensä pusertuvan kokoon joka kerta kun Yleispankin osakkeet edelleen nousivat.
Sitäpaitsi oli Carolinella muita suruja. Työkodista ei enää kuulunut valituksia Victor'in suhteen, josta oli tullut hiljainen ja kiltti, ja se seikka, ettei hän ollut kertonut Saccard'ille vielä mitään, johtui aivan harvinaisen voimakkaasta häveliäisyyden tunteesta, joka sai hänet lykkäämään asian päivästä päivään. Hän oli omista varoistaan maksanut Maxime'lle lainaamansa 2,000 frangia, ja tämä moitiskeli häntä vähän niitten 4,000 frangin vuoksi, joita Busch ja rouva Méchain yhä edelleen vaativat; nuo ihmiset rosvosivat häntä ja isä varmaan raivostuisi asian kuultuaan. Hän oli myös monet kerrat hyljännyt Buschin rahavaatimukset, ja tämä alkoi jo loppumattomien keskustelujen jälkeen muuttua epäkohteliaaksi, samalla kun hän yhä enemmän alkoi palata vanhaan aatteeseensa kiristää Saccard'ilta rahoja. Nyt, kun hän oli päässyt niin korkealle, pelkäsi hän ehkä häväistysjuttuja. Eräänä päivänä, kun Busch turhaan oli kääntynyt Carolinen puoleen, lähetti hän Saccard'ille kirjeen, jossa hän pyysi tätä tulemaan hänen konttoriinsa katsomaan eräitä vanhoja papereita, jotka oli löydetty eräästä talosta rue de la Harpe'n varrelta. Hän mainitsi talon numeron ja viittasi niin selvästi vanhaan juttuun, että Saccard'in heti täytyi tulla levottomaksi ja lähteä sinne. Tämä kirje sattui joutumaan juuri Carolinen käsiin, joka tunsi käsialan ja joutui sellaisen kauhun valtaan, että hän hetken arveli, eikö olisi viisainta kiiruhtaa heti Busch'in luokse ja maksaa vaadittu summa. Mutta illalla, kun Saccard hänen läsnäollessaan avasi kirjeen, huomasi hän, että tämä sai vain hiukan vakavamman ilmeen, ja hän luuli, että kirje koski vain joitakin raha-asioita.