Päivät kuluivat, marraskuu oli jo puolivälissä, ja Saccard yhä lykkäsi käyntiään Busch'in luona, hänellä oli niin paljon työtä, että hän oli aivan pyörällä päästään. Kurssi oli nyt 2,300 ja Saccard oli riemuissaan, vaikka hän havaitsikin salaista vastustusta pörssissä, kuta hullummin kurssi nousi; luonnollisesti oli häntä vastaan muodostunut liitto, mutta vielä olivat vastustajat liian arkoja ryhtyäkseen muuhun kuin pieniin etuvartijakahakoihin. Ja pari kertaa oli hänen itsensä pakko erään nimellishenkilön nimessä antaa ostomääräys, ettei kurssi pääsisi laskeutumaan. Nyt alkoi siis yhtiö ostaa omia osakkeitaan ja pelata niillä, toisin sanoen, syödä itseään.
Eräänä iltana ei Saccard innossaan voinut olla puhumatta tästä
Carolinelle.
"Nyt tulee varmaankin kuumaa. Me olemme liian vahvoja, me lyömme heidät hämmästyksellä. Minä ymmärrän kyllä, että Gundermann on kaiken tämän takana, se on hänen taktiikkansa: hän aikoo myydä järjestelmällisesti, niin ja niin monta osaketta päivässä, vähän enemmän huomenna, yhä enemmän ja enemmän, kunnes hän on syrjäyttänyt meidän tasapainosta."
Caroline keskeytti hänet vakavalla äänellä:
"Jos hänellä on Yleispankin osakkeita, tekee hän oikein myydessään ne."
"Mitä minä kuulen? Tekeekö hän oikein myydessään?"
"Aivan varmasti, sillä asia on niinkuin veljeni sanoi: jos kurssi nousee yli 2,000, on se mieletöntä."
Saccard katsoi häntä hetken suuttuneena ja huudahti:
"Myykää sitten itse, myykää omat osakkeenne! Niin, pelatkaa minua vastaan, koska te tahdotte saada minut häviöön!"
Caroline punastui hiukan, sillä viimeksi eilen oli hän myynyt 1000 osakettaan totellen veljensä käskyä, ja hän tunsi sen johdosta kevennystä, ikäänkuin oikeudentunto vihdoinkin olisi herännyt. Mutta koska Saccard ei suoraan kysynyt, ei hän pitänyt tarpeellisena tunnustaa, ja hän tunsi vielä enemmän hämmästyvänsä, kun Saccard jatkoi: