"Odottakaapa, minä tunnen sen vanhan lurjuksen perinpohjin. Parasta on, että menen itse maksamaan; saapa nähdä, enkö saa lunastetuksi velkakirjojanne puoleen hintaan."
Marcelle'n silmät loistivat kiitollisuutta.
"Ah, kuinka hyvä te olette, herra Saccard?"
"Ei, ei, elkää kiittäkö minua!" sanoi Saccard, kun nuori mies vihdoinkin tuli puristamaan hänen kättään, "minulle tuottaa todellista huvia palvella teitä ja nähdä, miten te olette onnellisia. Menkää nyt kotiin ja olkaa rauhassa."
Hänen vaununsa odottivat kadulla ja kahden minutin kuluttua oli hän Buschin asunnon oven edessä. Hän sai soittaa kauan, kukaan ei tullut avaamaan, eikä sisältä kuulunut hiiskahdustakaan. Hän aikoi juuri jättää talon, mutta kolkutti vielä kerran vihaisesti nyrkillään oveen. Kuului laahustavia askeleita ja Sigismond ilmestyi ovelle.
"Kas, tekö se olette? Minä luulin veljeni tulevan kotiin ja unohtaneen avaimen. Minä en avaa koskaan, kun soitetaan. Hän tulee pian; voitte odottaa, jos haluatte häntä tavata."
Hän meni horjuen huoneeseensa ja vieras herra seurasi häntä. Huone näytti kolkolta ja alastomalta, kalustona oli ainoastaan rautasänky, pöytä ja pari tuolia.
"Istukaa, herraseni. Veljeni sanoi tulevansa heti takasin."
Mutta Saccard ei tahtonut istua, hänen täytyi väkistenkin katsella nuorta miestä ja ihmetellä sitä edistystä, minkä tauti oli tehnyt. Kasvot lapsekkaine, unelmoivine silmineen katselivat kalpeina ja rasittuneina pitkien, vaaleitten kiharoitten välistä.
"Oletteko ollut sairaana?" alkoi Saccard jotain sanoakseen.