Ja Busch, joka tiesi, että oli viisainta ottaa, mitä sai, suostui vihdoinkin, vaikka vihan kyyneleet silmissään.
"Minä olen liian heikko. Kirottu ammatti! Jokaikinen päivä minua ryöstetään ja varastetaan."
Kirjotettuaan kuitin ja lapun ulosottomiehelle, jonka hallussa paperit jo olivat, seisoi Busch hetken kirjotuspöytänsä ääressä ja puhisi; hän oli niin poissa tolkultaan, että olisi päästänyt Saccard'in menemään ilman muuta, jollei rouva Méchain olisi lopulta rikkonut hiljaisuutta:
"No, entäs Rosalie?"
Äkkiä johtui Busch'in mieleen kosto. Mutta kaikki hänen suunnitelmansa, koko se viekas tapa, jolla hän oli aikonut keskustelua johtaa, unohtui kiireessä.
"Niin, todellakin, minä kirjotin teille, herra Saccard. Meillä on eräs vanha lasku suorittamatta."
Hän otti esille Sicardot-paperit ja levitti ne eteensä pöydälle.
"V. 1852 annoitte te 12 velkakirjaa à 50 frangia rue de la Harpe'n varrella asuvalle kuusitoistavuotiaalle Rosalie Chavaille'lle, jonka te olitte väkisin maannut. Minulla ovat tässä ne velkakirjat. Te ette ole maksanut ainoatakaan, sillä ennenkuin ensimäinen oli langennut maksettavaksi, olitte te hävinnyt osotettamne ilmottamatta. Ja pahinta asiassa on, että ne ovat allekirjotetut väärällä nimellä, Sicardot, joka oli teidän ensimäisen vaimonne nimi."
Saccard kalpeni. Menneisyyden esilleloihtiminen teki häneen valtavan vaikutuksen. Tuntui kuin maa olisi vajonnut hänen jalkainsa alta. Ensi hetkessä menetti hän kokonaan itsehillitsemiskykynsä ja sammalsi:
"Kuinka te tiedätte…? Mistä olette saanut tietää?"