Mutta nyt löi kello kaksi ja Mazaud, jonka täytyi kantaa hyökkäyksen koko taakka, alkoi horjua. Hänen hämmästyksensä kohosi sitä mukaa kuin luvatut apujoukot pysyivät näkymättömissä. Olihan jo aika, miksi ei häntä vapautettu sietämättömästä asemastaan? Vaikka hän ammattiylpeytensä kannustamana seisoi ilmettään muuttamatta, tunsi hän kuitenkin, että hänen poskiaan kulkivat kylmät väreet ja pelkäsi, että joku ehkä huomaisi, kuinka hän oli kalvennut. Jacoby seisoi ja mylvi kuten tavallisesti, heitteli yhä edelleen tarjouksiaan Mazaud'ille, mutta tämä ei vastannut enää. Hän ei katsonutkaan vastustajaansa, hänen silmänsä olivat kiinnitettyinä Delaroque'n, Daigremont'in välittäjään, jonka vaiteliaisuus oli hänelle arvoitus. Eikö juuri ollut hänen velvollisuutensa puuttua asiaan, pelastaa heidät kaikki ostomääräyksillään, jotka varmasti olivat kirjotetut hänen kädessään oleville lomakkeille?
Äkkiä heittäytyi Delaroque'kin taistelun tuoksinaan:
"Minulla on Yleispankin… Minulla on Yleispankin!"
Ja parin minutin kuluessa oli hän tarjonnut useampien miljonien edestä.
Toiset äänet vastasivat hänelle, kurssi aleni huimaavaa vauhtia.
"Minulla on 2,400 frangista … 2,300:sta… Kuinka monta? 500 … 600… Minä otan ne!"
Mitä hän sanoi? Mitä oli tekeillä? Odotetun avun asemesta ryntäsi uusi vihollisjoukko esiin lähimmän metsänlaidan takaa. Uusien myyjien ilmaantuminen pikamarssissa aiheutti kauhean paniikin.
Tällä hetkellä tunsi Mazaud, kuinka kuoleman siipi pyyhkäsi hänen kasvojaan. Saccard'illa oli suuri debetkonto hänellä, Yleispankki kaatuessaan oli musertava hänetkin! Mutta kauniit tummat kasvot pienine, mustine viiksineen eivät muuttaneet ilmettään. Hän osti, osti, niin kauan kuin hänellä riitti määräyksiä, ja hänen kuuluva kukonpoika äänensä kaikui aivan kuin menestyksenkin hetkellä. Jacoby'n mylvintä kaikui yli salin, samoin oli Delaroque yhä äänessä, ja vaikka he koettivatkin näyttää rauhallisilta, näkyi silmistä levottomuus, sillä he huomasivat, miten suuressa vaarassa Mazaud oli, ja voisiko hän maksaa heille, jos hän lentäisi ilmaan?
Viimeisen puolen tunnin kuluessa purkautui laavavirta ja koko joukko tempautui villiin ajojahtiin. Sokean luottamuksen, mielettömän kiihkon jälkeen tuli nyt taantumus yhtä mielettömän kauhun muodossa; kaikki riensivät myymään, jos vielä oli aikaa. Kokonainen kuuro myyntimääräyksiä vyörähti esiin ja nämä äkkiä markkinoille työnnetyt osakepinkat jouduttivat laskua. Kurssi laski 1,500, 1,200, 900. Ei ollut enää ostajia, maa oli kylmä ja hedelmätön, ruumiiden peitossa. Yli mustien takkien vilinän kohosi kolme kurssinoteeraajaa, jotka istuivat kirjojensa ääressä ja merkitsivät kuolemantapauksia hautajaisilmein. Ja tämä onnettomuus, joka kohtasi niin monta, jäähdytti melun salissa, tuli hiljaisuus, mitä suurin mieltenmasennus vallitsi kaikkialla. Kun kello oli lyönyt sulkemisajan, ilmotettiin viimeinen kurssi: 830 frangia.
Mazaud astui vekselinvälittäjäin huoneeseen yhtäaikaa Jacoby'n ja Delaroque'n kanssa. Hän meni ravintolaan ja joi lasin olutta, sillä kieli oli juuttunut kitalakeen ja hänen katseensa harhaili ympäri suuren huoneen, hän katseli kaikkea kummastuneena, ikäänkuin ei olisi nähnyt sitä koskaan ennen. Sanaakaan sanomatta puristi hän Jacoby'n ja Delaroque'n kättä tapansa mukaan ja meni; kaikki kolme olivat kalpeita, mutta säilyttivät täsmällisen ilmeensä viimeiseen saakka. Hän oli käskenyt pikku Flory'n odottamaan oven takana ja siellä löysikin hän nuoren miehen yhdessä Gustave Sédille'n kanssa, joka hiljan oli jättänyt paikkansa täydellä todella ja oli saapunut pörssiin vain uteliaisuuttaan tyydyttääkseen; hän näytti iloiselta ja hauskalta kuten tavallisesti, huvitteli yötä päivää kyselemättä, maksaisiko isä hänen velkansa vai ei. Flory sitävastoin tirskutti idiotimaisesti, eikä tahtonut saada sanaa suustaan, hän oli hävinnyt 100,000 frangia, eikä hänellä ollut penniäkään maksaakseen niitä. Mazaud apulaisineen hävisi pian sateeseen.
Mutta ennen muuta oli paniikki raivonnut Saccard'in ympärillä; siellä oli sodan uhreja joukottain. Aluksi ei hän ollut käsittänyt, mistä oli kysymys, ja kohdannut vaaraa pää pystyssä. Mikä melu se oli? Eikö Daigremont marssinut apujoukkojensa keralla? Ja kun hän vihdoin kuuli kuinka kurssi laski, vaikka hänen oli mahdotonta ymmärtää syytä, suoristi hän itseään; hän tahtoi kuolla pää pystyssä. Jääkylmyys kohosi lattiasta hänen aivoihinsa, hän aavisti, että oli tapahtunut auttamaton onnettomuus, täydellinen häviö, eikä hänen tuskassaan ja epätoivossaan ollut lainkaan surua niitten rahojen vuoksi, jotka hän menetti, ei ajatustakaan niitten nautintojen johdosta, joista hänen nyt täytyi kieltäytyä, hänen sydämensä vuoti verta vain sen nöyryytyksen tähden, joka häntä nyt kohtasi, hän suri mennyttä suuruuttaan, Gundermann'in loistavaa voittoa, joka varmensi tälle nyt mahtiaseman suuren vastustajansa yli. Tällä hetkellä oli hän todellakin suuri, koko hänen pieni olentonsa näytti kasvavan uhmaan kohtaloa vastaan, hän ei muuttanut ilmettään, seisoi kuin kasvot vaskeen valettuna, aivan yksin keskellä tuota suuttumuksen ja epätoivon myrskyä, joka jo alkoi kuohua häntä vastaan. Koko sali kiehui vihaa, joka aaltoili hänen pilariaan kohti, kädet puristuivat nyrkkiin, mielettömiä sanoja tunkeutui värisevien huulten yli, mutta hänen suupielissään värehti tiedoton hymy, joka varsin hyvin saattoi merkitä uhmaa.