Astuessaan ylös leveitä kiviportaita tunsi Saccard sydämessään kiehuvan sammumattoman vihan tätä miestä kohtaan. Oh, tuo juutalainen! Hän tunsi juutalaisia kohtaan rotuvihaa, joka usein tavataan Etelä-Ranskassa, ja hän tunsi melkein ruumiillista epämiellyttäväisyyttä ajatellessaankin joutuvansa kosketuksiin Gundermann'in kanssa. Mutta merkillisintä oli, että Saccard, joka oli sellainen kauhea, tunnoton pyöveli, kun oli kysymys rahoista, aivan unohti millainen hän itse todellisuudessa oli, niinpiankuin tuli kysymys juutalaisista, ja puhui heistä ankarasti kunniallisen miehen siveellisellä suuttumuksella, puhui, aivankuin hän itse ansaitseisi leipänsä otsansa hiessä, eikä tietäisikään mitä koronkiskonta merkitsee. Hän laati kokonaisen syytesarjan tuota kirottua rotua vastaan, jolla ei ollut enää kuningasta eikä isänmaata, vaan joka eli toisten kansakuntien kuokkavieraana, oli tunnustavinaan lait, mutta totteli itse asiassa vain omaa jumalaansa, veren, vihan ja varkauden jumalaa. Oliko kukaan nähnyt juutalaisen elävän kättensä työstä? Ei, työ turmelee, heidän uskontonsa sen melkein kieltää, pitää käyttää hyväkseen toisten työtä. Oh, ne lurjukset! Saccard'in raivo oli sitäkin ankarampi, sillä hän sielunsa syvimmässä ihaili juutalaisia, kadehti heidän suurta liikemieskykyään, heidän synnynnäistä taitavuuttaan numerojen käsittelyssä, heidän hyvää vainuaan ja onneaan, joka takaa heille menestyksen, ryhtyivätpä he mihin tahansa. "Tässä varkauspelissä eivät ristityt koskaan riitä heille, aina joutuvat he lopulta häviölle; ota juutalainen, jolla ei ole aavistustakaan kirjanpidosta, päästä hänet epäilyttävän liikeyrityksen sameaan veteen, niin saat nähdä kuinka hän ui pinnalla ja viimein kömpii maalle koko voitto selässään. Se on rodun lahja, selitys siihen, miksi se pysyy pystyssä, vaikka toiset kansakunnat tekevät häviötään." Ja vihasta kiehuen ennusti hän, että juutalaiset vielä kerran kohoavat mailman herroiksi ja keräävät haltuunsa kaiken maan rikkaudet, eikä siihen ole kauan, kun heidän sallitaan joka päivä levittää valtaansa ja kun kerran Parisi sietää Gundermann'ia, jonka ruunu on lujemmassa kuin itsensä keisarin.
Tullessaan suureen etuhuoneeseen peräytyi Saccard nähdessään vapaavälittäjäin, miesten ja naisten paljouden, kokonaisen väen vilinän. Erittäinkin tunkeilivat välittäjät saadakseen määräyksen; suurella pankkiirilla olivat omat asiamiehensä, mutta paljas vastaanottokin oli jo kunnia ja suosio ja jokainen tahtoi saavuttaa sen onnen. Vaikka odottamassa oli niin paljon väkeä, pääsi Saccard melkein heti sisään.
Gundermann'in yksityishuone oli tavattoman suuri, itse istui hän nurkassa ulommaisen akkunan ääressä yksinkertaisen mahonkisen kirjotuspöydän takana selkä päivänvaloon päin, niin että kasvot jäivät varjoon. Hän nousi ylös kello viisi, kun Parisi vielä nukkui ja kun toiset heräsivät ja alkoivat yhdeksän tienoissa juosta hänen luokseen, oli hänen päivätyönsä melkein loppuunsuoritettu. Keskellä huonetta, suuremman kirjotuspöydän ääressä, työskenteli kaksi hänen poikaansa ja vävypoika; he istuivat harvoin, vaan seisoivat tai kulkivat ympäri apulaislauman kanssa, joka alituisesti virtasi ulos ja sisään. Koko kadun vilinä ikäänkuin virtasi tämän huoneen läpi, tunkeutui hänen luokseen, joka istui siellä vaatimattomassa nurkassaan ja tuntikausia, aina aamiaiseen saakka otti vastaan lukuisia asiamiehiä likinäköisenä ja happamin ilmein ja lahjotti heille nyökkäyksen tai muutaman sanan, jos häntä halutti olla tavallista armollisempi.
Gundermann'in kasvoille ilmestyi hänen huomatessaan Saccard'in heikko, hieman ivallinen hymy.
"Ahaa, tekö, rakas ystävä. Istukaa hetkiseksi, jos teillä on jotain minulle sanottavaa. Olen heti vapaa."
Sitten näytti Gundermann kokonaan unohtavan hänet. Saccard ei muuten osottanut lainkaan kärsivällisyyttä, sillä häntä miellytti tuo välittäjäjoukko, joka tallasi toisiaan kantapäille ja tuli sisään samoin syvin kumarruksin, veti rintataskustaan saman pienen paperin, päivän kurssinoterauksen, jonka ojensi pankkiirille samoin rukoilevin ja kunnioittavin liikkein. Tuli kymmenen, tuli kaksikymmentä. Pankkiiri otti pörssilistan, katsahti siihen ja antoi sen takaisin, eikä ole mitään hänen kärsivällisyyteensä verrattavaa, jollei ehkä se täydellinen välinpitämättömyys, jota hän osotti tämän anomussateen aikana.
Nyt tuli Massias'kin puoleksi iloisin, puoleksi tuskallisin ilmein, kuin kiltti koira, joka on saanut selkäänsä. Joskus otettiin hänet vastaan niin huonosti, että hän oli pillahtaa itkuun. Mutta tänään hän oli nähtävästi väsynyt hentomielisyyteen, sillä hän osotti tavatonta itsepäisyyttä.
"Mutta katsokaahan toki, herra Gundermann, miten Mobilier on alhaalla.
Montako ostan?"
Ottamatta kurssilistaa katsoi Gundermann vihreillä silmillään tuttavallista nuorta miestä ja kysyi ankarasti:
"Kuulkaapas, ystäväni, luuletteko minusta olevan hauskaa ottaa teidät vastaan täällä?" Massias kalpeni ja vastasi: