He menivät talon pieneen aamiaishuoneeseen, missä perhe ei koskaan ollut täysilukuinen. Sinä päivänä oli ainoastaan yhdeksäntoista pöydässä, niistä kahdeksan lasta. Pankkiiri istui keskellä ja hänellä oli vain maitolasi edessään.
Hetkisen istui hän silmät ummessa: lopen väsyneenä, kalpein ja kärsivin kasvoin, sillä hänellä oli sekä maksa- että munuaisvika; vietyään vapisevin käsin maljan huulilleen ja juotuaan kulauksen huokasi hän:
"Oh, olen tänään niin väsynyt!"
"Miksi ette lepää?" kysyi Saccard.
Gundermann käänsi kummastuneet kasvonsa häneen ja vastasi:
"Enhän minä voi!"
Hän ei saanut juoda maitoansakaan rauhassa, asiamiestulva ei ollut vielä loppunut, se vyöryi ruokasalin läpi, mutta perhe, herrat ja naiset, jotka olivat tottuneet tähän menoon, nauroivat ja söivät hyvällä ruokahalulla, ja lapset, joita vahvistettiin muutamilla siemauksilla puhdasta viiniä, pitivät korviasärkevää melua.
Ja Saccard, joka edelleen katseli häntä, kummasteli, että hän joi maitoaan niin hitaasti ja vaivaloisesti, kuin ei koskaan saisi maljaansa pohjaan. Hän eli yksinomaan maidosta, eikä hän saanut koskeakaan lihaan tai leivoksiin. Mitä hyödytti siis omistaa miljardi? Eivätkä naiset olleet koskaan kiusanneet häntä, neljäkymmentä vuotta oli hän ollut vaimolleen järkähtämättömän uskollinen, eikä hänellä nyt ollut siihen suuntaan kallistuvaa ajatustakaan. Miksi siis nousta ylös kello viisi aamulla, raataa kuin ajurirenki, kuluttaa itseään raskaassa työssä, viettää orjanelämää, johon ei edes kurjin kerjäläinenkään olisi antautunut, elää pää täynnä numeroita aivot niin tuhansien huolien kiusoittamana, että olivat pakahtua? Miksi koota kultakasoja, kun ei edes uskaltanut ostaa naulaa kirsikoita ja syödä niitä kadulla, matkustaa kauniin tytön kanssa pitkin Seineä johonkin ravintolaan, nauttia kaikkea, mitä oli kaupan, laiskotella ja olla vapaa? Ja Saccard, joka huolimatta nautinnonhalustaan sangen hyvin ymmärsi, että rahaa voi rakastaa sen itsensä vuoksi, sen antaman vallan vuoksi, tunsi jonkunlaista kunnioituksensekaista kauhua tätä olentoa kohtaan — ei niinkuin klassillista saituria, vaan niinkuin omantunnontarkkaa lihallisista himoista vapaata työläistä kohtaan, joka sairaloisessa vanhuudessaan oli niin sanoaksemme muuttunut ruumiittomaksi olennoksi, ja joka kumminkin itsepäisesti yhä rakensi miljonatorniaan ja uneksi vain voivansa jättää sen perintönä omaisilleen, jotta he rakentaisivat sen vielä korkeammaksi, kunnes se hallitsisi koko mailmaa.
Vihdoinkin kumartui Gundermann Saccard'in puoleen ja antoi tämän puoliääneen selvittää yleispankin perustamissuunnitelmansa. Hän antoi muuten sangen niukasti yksityiskohtaisia selvityksiä, viittasi vain ohimennen Hamelin'in salkun sisällykseen, sillä hän oli alusta alkaen aavistanut saavansa pankkiirista vastustajan ja valmistautui jo edeltäkäsin peräytymään.
"Taas pankki, ystäväni, taasko pankki?" huudahti hän ivallisesti. "Mieluummin minä sijottaisin rahani johonkin koneeseen, giljotiiniin joka hakkaisi pään poikki kaikilta noilta pankeilta, joita kasvaa … laitoksen, joka puhdistaisi pörssinkin. Eikö insinöörillä ole mitään sellaista suunnitelmiensa joukossa?"