Hän punastui heikosti, sillä hänen täytyi nyt tunnustaa köyhyytensä, jota hän niin suurella vaivalla oli salannut.
"Suuria maaomaisuuksia tuskin löytyykään nykyään. Meitä on kovasti koeteltu. Meillä on vain yksi talo jälellä."
Saccard keskeytti kiivaasti auttaakseen häntä pulasta:
"Mutta, rouva kreivitär, kukaan ihminen ei nykymailmanaikaan elä maaomaisuudella. Vanha tapa sijottaa omaisuutensa maatiloihin, on vanhuudenheikko muoto, jolla ei enää ole mitään oikeutusta. Miljonien arvoinen maatila tappaa nälkään, mutta sellaisen pääoman neljännellä osallakin elää hyvin, jos se on sijotettu hyviin liikkeisiin, jotka tuottavat 15, 20, jopa 30 prosenttia korkoa."
Kreivitär pudisti hiljaa päätään.
"Enkä minä ole yksin mailmassa, minun täytyy ennen kaikkea ajatella tytärtäni. Viimeisinä vuosina olen onnistunut säästämään hiukan … oh, aivan pienen summan."
Hän punastui taas.
"Kaksikymmentä tuhatta frangia, jotka makaavat kotonani laatikossa. Myöhemmin kenties katuisin, että olen ne jättänyt lepäämään toimettomina; ja koska teidän yrityksenne on kunnioitettava, sen mukaan kuin ystävättäreni on minulle kertonut, koska te aiotte työskennellä asian hyväksi, jolle me kaikki koko sydämestämme toivomme menestystä, tahdon minä uskaltaa … sanalla sanoen, olisin erinomaisen kiitollinen, jos te voisitte merkitä minulle pankkinne osakkeita 10-12,000 frangin edestä. Olen pyytänyt tytärtäni mukanani tänne, sillä en tahdo salata, että rahat ovat hänen."
Tähän saakka ei Alice ollut avannut suutansa, vaan istunut hiljaa ja toimettomana, vaikka hänen silmistään näkyi, että hän seurasi keskustelua valppaalla huomaavaisuudella. Hän teki nyt hellän, torjuvan liikkeen.
"Minun! Minulla ei ole mitään, mikä ei kuuluisi myöskin sinulle, äiti?"