"Entä kun menet naimisiin, lapseni?"
"Sinä tiedät vallan hyvin, etten minä halua mennä naimisiin."
Tämän sanoi hän kovin nopeasti ja yksinäisyyden suru ilmeni hänen heikon äänensä värinässä. Äiti pyysi häntä vaikenemaan syvästi surullisin katsein, heidän silmänsä kohtasivat, eivätkä voineet valehdella toisilleen, sillä he olivat tottuneet joka päivä jakamaan salaiset kärsimyksensä.
Saccard oli hyvin liikutettu.
"Vaikk'ei yhtä ainoata osaketta olisi jälellä, hankkisin minä niitä teille sittenkin, rouva kreivitär. Olisinpa valmis, jos niin vaaditaan, luovuttamaan muutamia omistani. Teidän luottavaisuutenne liikuttaa minua kovin, se on suuri kunnia minulle."
Ja tällä hetkellä oli todellakin hänen vakaumuksensa, että hän auttaisi noita onnettomia naisia rikkauteen ja onneen luovuttaessaan heille osan siitä kultasateesta, joka pian oli lankeava hänen ylitseen.
Naiset nousivat ja hyvästelivät. Vasta käsi oven rivalla viittasi kreivitär suoraan siihen suureen päämaaliin, josta ei puhuttu:
"Olen äskettäin saanut pojaltani Ferdinandilta Romasta masentavan kirjeen, jossa hän puhuu siitä surusta, jonka meidän joukkojemme lähtö sieltä on aiheuttanut kaikkien oikeauskoisten katolilaisten keskuudessa."
"Kärsivällisyyttä!" huudahti Saccard tunteellisella ja vakuuttavalla äänellä, "me pelastamme aseman."
Vaihdettiin kohteliaat hyvästit ja Saccard saattoi naisia eteiseen saakka; tällä kertaa meni hän odotushuoneen lävitse, sillä hän luuli sen olevan tyhjän. Mutta tullessaan takaisin huomasi hän noin viisikymmenvuotiaan laihan ja pitkän, työmiehen sunnuntaipukuun puetun miehen istuvan siellä nuoren, kauniin, hoikan ja kalpean kahdeksantoistavuotiaan tytön seurassa.