Kuukausi senjälkeen ei uusi pankki vielä ollut aivan valmis. Puusepät työskentelivät vielä, samoin maalarit kittailivat vielä suuren pihan laajaa lasikattoa.
Saccard oli itse syypää siihen, ettei koskaan tullut valmista; hän oli tyytymätön huoneuston puutteelliseen ulkonäköön ja keksi yhä uusia tekosyitä lisätäkseen loistoa, ja kun oli mahdotonta siirtää seiniä, jotta olisi saatu hänen uneksimansa avarat salit, kyllästyi hän ja jätti käsityöläiset Caroline-rouvan valvonnan alle. Kokonaisuuteen katsoen olivat huoneustot hyvin jaetut, vaikka hiukan ahtaat: alakerrassa sijaitsivat ne konttorit, joissa yleisö yhtämittaa kävi, eri kassat, lähetystoimisto, yleensä kaikki juoksevain asiain toimituspaikat; ylemmässä kerroksessa sijaitsi sitävastoin niin sanoaksemme sisempi koneisto, johtokunta, kirjevaihto-osasto, kirjanpito j.n.e. Tähän verrattain rajotettuun tilaan oli sijotettu henkilökunta, kaikkiaan 200 henkeä. Ja heti ensi katseella, silloinkin kun puusepät vielä naulasivat ja höyläsivät, kun kulta kilisi pieniin puumaljakoihin, pisti silmään tuo ankaran vakavuuden ja vanhanaikaisen kunniakkuuden leima, tuo sakariston heikko tuoksu, joka luultavasti seurasi huoneuston mukana, tuon vanhan, kostean, pimeän rakennuksen, joka seisoi niin vaiteliaana ja ylhäisenä satavuotisten puittensa varjossa. Ehdottomasti sai jokainen sellaisen vaikutuksen, että hän astui jumalaapelkääväiseen taloon.
Ja kun Saccard'in periaatteena oli käyttää hyväkseen kaikkia satunnaisiakin asianhaaroja, koetti hän kaikin voimin lisätä tätä vakavuuden leimaa, hän vaati virkailijoiltaan melkein papillista arvokkuutta, puhuttiin ainoastaan hillityllä äänellä, rahat otettiin vastaan ja maksettiin hartaalla juhlallisuudella.
Koko myrskyisen elämänsä aikana ei Saccard ollut osottanut sellaista kuumeista työintoa. Kello seitsemän aikaan aamulla, ennenkuin virkailijat olivat tulleet, vieläpä ennenkuin konttorirenki oli ehtinyt lämmittää muureja, istui hän jo työhuoneessaan, luki kirjeitään ja vastaili tärkeimpiin. Ja kello yhteentoista mennessä otti hän vastaan loputtoman virran liikekäyntejä, talon lukuisia ystäviä ja liiketuttavia, vekseliasiamiehiä, vapaavälittäjiä, puhumattakaan pankin omista virkailijoista, jotka tulivat saamaan määräyksiä. Kun hänelle sattui hetkinen vapaata aikaa, teki hän kiertokulun eri pankkihuoneustoissa, joissa apulaiset työskentelivät alituisen levottomuuden ahdistamina näitten odottamattomien käyntien johdosta, jotka voivat sattua mihin aikaan päivästä hyvänsä. Kello yhdentoista aikaan meni hän syömään aamiaista Carolinen kanssa, söi erinomaisella ruokahalulla, joi riskisti, ilman että se olisi häneen vaikuttanut lainkaan; eikä sekään tunti, jonka hän käytti aamiaiseensa, ollut hukkaanmennyttä aikaa, hän käytti sen, omien sanojensa mukaan, ripittääkseen kaunista ystävätärtään, s.t.s. kuunteli hänen mielipiteitään ihmisistä ja asioista, vaikk'ei hän aina ymmärtänytkään käyttää edukseen Carolinen suurta viisautta ja selvänäköisyyttä. Kahdentoista aikaan meni hän pörssiin, hän piti parhaana tulla sinne ajoissa katselemaan hiukan ympärilleen ja juttelemaan. Muuten hän ei pelannut julkisesti, hän saapui sinne vain tapaamaan liiketuttaviaan. Mutta hänen vaikutuksensa alkoi jo tuntua, hän oli saanut jalansijaa vakavaraisena miehenä, jota tukivat todelliset miljonat ja hänestä kuiskailtiin ihmeellisiä asioita, huhu tiesi ilmottaa, että hänellä oli suuremmoinen tulevaisuus edessään. Puoli neljän aikaan oli hän taas pankissa ja ryhtyi suoriutumaan ikävistä nimikirjotuksista; hän oli hankkinut siinä sellaisen valmiuden, että hän antoi käskyjä, vastaili kysymyksiin, suoritti liiketehtäviä ja jutteli aivan vaivatta, samalla kun hän jatkoi allekirjottamistaan. Kuuteen saakka otti hän taas käyntejä vastaan, lopetteli päivän työt ja valmisteli seuraavan päivän askareita. Ja kun hän sitten meni Caroline'n luo päivälliselle, muodostui siitä vielä tukevampi ateria: kalaa ja lihaa, etupäässä lihaa, ja erilaisia viinilajeja; yhtenä päivänä joi hän bourgogne'a, toisena bordeaux'ia tai samppanjaa, aina sen mukaan miten edullisesti hän laski käyttäneensä päivänsä.
"Ja sanokaapa nyt, etten minä ole järkevä!" lausui hän joskus hymähtäen. "Sen sijasta, että juoksentelisin naisväen perässä, klubeissa ja teattereissa, elän minä täällä teidän luonanne aivan kuin siveellisin porvari. Voitte kirjottaa tästä veljellenne ja rauhottaa häntä."
Hän ei kuitenkaan ollut niin siveellinen, kuin hän väitti olevansa: hän oli siihen aikaan ihastunut erääseen Bouffes'in laulajattareen ja eräänä päivänä oli hän vuorostaan unohtunut Germaine Coeur'in luo. Salaisuus oli muuten se, että hän iltasin oli väsymyksestä menehtyä. Ja sitäpaitsi eli hän sellaisessa jännityksessä, sellaisessa voiton himossa, että kaikki hänen muut halunsa olivat sammuksissa, niinkauan kuin hän ei tuntenut itseään kohtalonsa herraksi.
"Pyh!" sanoi Caroline-rouva iloisesti, "veljeni on aina ollut niin siveellinen, ettei hän näe siinä mitään ansiokasta, vaan pitää sitä täysin luonnollisena. Kirjoitin hänelle eilen, että olette päättäneet ett'ette anna koristella istuntosalia; se on oleva hänelle sangen mieluista."
Eräänä sangen kylmänä marraskuun iltapäivänä jätettiin hänelle käyntikortti ja tiedotettiin samalla, että se henkilö, joka häntä etsi, pyysi itsepintaisesti puhella hänen kanssaan. Likaiselle kortille oli nimi Busch painettu tuhrautuneilla kirjaimilla. Hän ei tuntenut tätä nimeä ja käski palvelijan viedä vieraan Hamelin'in työhuoneeseen, jonne hän oli kohta tuleva perässä.
Busch oli odottanut liki puoli vuotta, ennenkuin hän lähti hakemaan etua siitä merkillisestä keksinnöstä, että Saccard'illa oli avioton poika. Kuusisataa frangia, jotka hän velkakirjojen kautta oli sitoutunut maksamaan äidille, oli liian laiha tulos, ja hän älysi, että olisi ylen vaikea puristaa häneltä enemmän. Saccard oli naimaton mies, siis vapaa, eikä tarvinnut pelätä senlaatuista häväistysjuttua. Kuinka voisi häneltä kiristää sen johdosta, että hänellä oli tuo lapsi, joka oli kasvanut liassa ja kurjuudessa ja oli oikea rikollisen alku? Méchain oli tosin laatinut pitkän laskun, joka kohosi 6,000 frangiin, pikku summia, jotka hän oli lainannut serkulleen Rosalie Chavaille'lle, pojan äidille, onnettoman naisen sairaus ja hautauskustannukset, hänen hautansa ylläpito, vihdoin kaikki, mitä hän oli antanut Victorille itselleen, otettuaan pojan huostaansa, hänen elatuksensa ja vaatteensa, joukko erinäisiä pikkueriä. Mutta jos Saccard ei osottautuisi olevan kovin hellä isä, niin eiköhän hän aivan yksinkertaisesti voisi lähettää heitä niin pitkälle kuin tietä riittää? Sillä olihan aivan mahdotonta todistaa, kuka oli Victorin isä, satunnainen yhdennäköisyys ei riittäisi. No, kaikessa tapauksessa voisivat he aina pakottaa hänet lunastamaan velkakirjat, mikäli hän ei vetoaisi vanhenemiseen.
Se tiedonanto, jonka rouva Méchain oli antanut käynnistään Saccard'in asunnosta, tuntui sangen lupaavalta. Hän epäili vielä käydä suoraan miehen kimppuun, eikä oikein tiennyt, minkä hyökkäyssuunnitelman hän valitsisi, kun muutamat sanat, jotka Méchain lausui Caroline-rouvasta, siitä naisesta, joka hoiti Saccard'in taloutta ja josta kaikki korttelin kauppiaat puhuivat, johtivat hänet uuden hyökkäyssuunnitelman perille. Oliko tämä nainen ehkä se, joka hallitsi, joka omisti avaimen sekä kassakaappiin että Saccard'in sydämeen? Busch totteli usein, kuten hän sanoi "inspirationiaan", hän tavallisesti seurasi vainunsa ohjausta ja pääsi siten useimmiten varmimpaan tulokseen. Senvuoksi meni hän Saint-Lazare-kadulle ja kysyi Caroline-rouvaa.