Ja rouva Carolinen täytyi istuutua risaiseen olkituoliin likaisessa ruokasalissa, missä hehkuvanpunainen kamiini levitti tukahuttavaa, haisevaa kuumuutta. Méchain selitti ensin laajasti miten vieraalla oli ollut onni tavata hänet kotona, hänet, jolla oli niin paljo asioita Parisissa ja joka harvoin tuli kotia ennen klo kuutta. Carolinen täytyi keskeyttää hänet.
"Suokaa anteeksi, olen tullut tänne lapsiraukan vuoksi…"
"Aivan niin, minä näytän hänet teille. Hänen äitinsä oli minun serkkuni, kuten tiedätte. Jumala tietää, että olen tehnyt velvollisuuteni. Tässä ovat paperit ja laskut."
Eräästä laatikosta otti hän esille nipun papereita, jotka olivat mitä parhaassa numerojärjestyksessä. Ja suu kävi yhtä mittaa ja juttua riitti onnettomasta Rosalie'sta: lopuksi oli hän tosin viettänyt kevytmielistä elämää, seurannut ensimäistä parasta miestä, tullut kotiin juovuksissa ja revittynä kahdeksan päivän poissaolon jälkeen, mutta eihän se oikeastaan ollut hänen vikansa; hän oli ollut kunnollinen työntekijä siihen saakka kuin pojan isä oli turmellut hänen olkapäänsä, ja valmistumaton kun oli, ei hän voinut huolehtia itsestään kunniallisella tavalla eikähän sitronien myynnillä halleissa voi elää.
"Nähkääs, rouvaseni, olen lainannut hänelle koko summan pikku erissä. Päivänmäärä on merkitty: 20 p:nä kesäkuuta — 40 sous'ta, 27 p:nä kesäk. taas 40 sous'ta, heinäk. 3 p:nä 100 sous'ta. Hän lienee ollut sangen sairas siihen aikaan, koskapa tässä on yhtämittaa 100 sous'in eriä. Ja sitten piti hänen pukea Victoria. Minä olen merkinnyt V:n kaikkien niitten erien viereen, jotka ovat pojan laskuun. Ja kun Rosalle kuoli — niin, se ei ollut sekään kovin siistiä, hän kuoli tautiin, joka … silloin sain minä pojan kokonaan niskoilleni. Katsokaas, olen merkinnyt siitä lähtien 50 frangia kuussa. Se ei ole liikaa. Isä on rikas, hän voi hyvin suorittaa 50 frangia kuussa, ja jos lisäämme ne 600 frangia — velkakirjat, tiedättehän — tulee loppusummaksi 6,000 frangia — niin 6,000 frangia kerta kaikkiaan!"
Vaikka Caroline tunsi itsensä melkein sairaaksi huoneen kehnon ilman vuoksi, ryhtyi hän tekemään vastaväitteitä.
"Mutta eiväthän velkakirjat kuulu teille, ne kai ovat pojan omaisuutta?"
"Eivät ole, suokaa anteeksi," vastasi rouva Méchain terävästi, "minä olen lainannut äidille rahoja niitä vastaan tehdäkseni hänelle palveluksen, luonnollisesti olen minä ottanut ne haltuuni… Olkaa hyvä ja lukekaa mitä seisoo takasivulla. Enkä minä pyydä edes korkoa. Ajatelkaa toki, armollinen rouva, ette suinkaan te halua riistää tällaisen köyhän ihmisen ainoita pennejä."
Caroline teki kädellään väsyneen liikkeen merkiksi, että hän hyväksyi laskun, ja se rauhoitti Méchain'ia. Hänen äänensä sai taas imelän kaiun:
"Niin, nyt huudamme Victorin sisään."