Mutta turhaan lähetti hän kolme pientä poikasta, yhden erällään, hakemaan Victoria, eikä auttanut sekään, että hän itse asettui ovelle ja viittasi; Victor ei nähtävästi halunnut lähteä liikkeelle, ja hän hävisi sen näköisenä, kuin aikoisi hän taluttaa pojan korvasta sisälle, mutta hän palasi yksin, hän oli saanut toisen ajatuksen ja piti luultavasti tarkotuksenmukaisempana näyttää hänet koko inhottavassa kurjuudessaan.
"Ehkä rouva vaivautuu seuraamaan minua?"
Ja matkalla kertoi rouva Méchain tästä Cité de Naples'istaan, jonka hänen miehensä oli perinyt enoltaan. Mies oli luultavasti kuollut, kukaan ei ollut koskaan tuntenut häntä, eikä rouva puhunut hänestä muulloin kuin selittäessään, mistä hän oli saanut tämän tontin. Se oli huono liike, joka kai lopuksi oli vievä hänet hautaan, sanoi hän, se tuotti hänelle enemmän huolta kuin ansiota, varsinkin senjälkeen kun poliisi oli alkanut ahdistaa häntä ja lakkaamatta lähetteli hänen luokseen terveystarkastajia, jotka vaativat korjauksia väittäen, että hänen vuokralaisensa kuolivat kuin kärpäset. Mutta hän kieltäytyi aina uhraamasta penniäkään. Pian ne kai käskisivät hänen laittaa peilikaakeliuunit noihin huoneihin, jotka hän vuokrasi kahden frangin viikkovuokraa vastaan. Mutta hän vältti visusti puhumasta siitä säälimättömästä ankaruudesta, jolla hän vaati vuokransa ja heitti perheitä kadulle, jolleivät he maksaneet kahta frangiaan etukäteen; hän oli oma poliisinsa ja oli niin pelätty, että koditon kerjäläinen ei olisi uskaltanut paneutua ilmaiseksi nukkumaan hänelle kuuluvan seinän viereen.
Sydämenahdistuksin katseli Caroline pihaa, joka oli epätasainen ja tallattu, täynnä moppia ja roskakasoja, jotka antoivat sille suorastaan likaviemärin näön. Kaikki roska heitettiin sinne, sillä ei ollut olemassa mitään likajohtoja; piha oli ainoa, alati kasvava tunkio, joka myrkytti ilman. Onneksi oli nyt kylmä, mutta kesällä, jolloin aurinko hellitti täydeltä terältään, oli tämä kaikkien tautien pesäpaikka. Caroline-rouva katseli levottomana ympärilleen koettaen välttää astumasta lokaan ja silmäillen siivottomia hökkeleitä, jotka seistä röhjöttivät molemmin puolin, puoleksi sortuneita yksikerroksisia liitereitä, kyhättyjä mitä erilaisimmista aineista. Monissa ei ollut lainkaan ovia, näkyi suoraan musta luola, josta virtasivat kurjuuden höyryt. Kahdeksan, kymmenhenkisiä perheitä oli sullottuna näihin luoliin, heillä ei ollut edes yhtä ainoata sänkyä, miehet, naiset ja lapset makasivat yhdessä sekamelskassa saastuttaen toisiaan tapojenturmeluksellaan. Kokonaisia parvia kalpeita, laihoja lapsia, paisukkeitten ja perinnöllisen kupan saastuttamia, kuljeskeli pihalla, kurjia olentoja, jotka olivat puhjenneet kuin myrkylliset sienet tästä roskakasasta, tietämättä kuka oikeastaan oli heidän isänsä. Kun kulkutauti puhkesi täällä raivoamaan, lavantauti tai rokko, lakasi se mennessään viisikymmentä prosenttia tämän korttelin asukkaista.
"Sitähän minä aioin teille sanoa," puuttui rouva Méchain puhumaan, "ettei Victor ole juuri saanut nähdä hyvää esimerkkiä edessään, ja että olisi jo aika nyt, kun hän täyttää kohta kaksitoista vuotta, ryhtyä huolehtimaan hänen kasvatuksestaan. Äidin eläessä näki poika usein sellaisia asioita, jotka eivät juuri ole erittäin siistejä, sillä äiti ei juuri kainostellut juovuksissa ollessaan. Hän vei miehiä mukanaan kotiin ja poika sai nähdä vähän kutakin. Ja sittemmin ei minulla ole ollut aikaa katsoa hänen peräänsä kunnollisesti, minulla kun on niin paljon asioita Parisissa. Hän vetelehti valleilla päivät päästään. Kaksi kertaa on minun pitänyt käydä hakemassa häntä poliisikamarista, sillä hän oli varastanut … no, ne nyt tietenkin ovat pikkuasioita. Ja hän on jo aivan hullu juoksemaan pikkutyttöjen perässä, sen opin lie saanut äidiltään. Muuten, vaikka hän vasta on kahdentoistavuotias, näyttää hän suurelta mieheltä. Mutta nyt olemmekin perillä; olkaa hyvä ja astukaa sisään."
Caroline peräytyi. Pihan sisällä, oikean likavallin takana oli melkein maahan sortunut, muuraussavesta lankunpätkien varaan kyhätty luola. Mitään ikkunoita ei ollut. Ovi, aikoinaan lasiovi, johon oli naulattu pelti ruutujen sisälle, täytyi pitää avoinna, muuten oli luolassa sysipimeä; ja pakkanen tunkeutui huoneeseen. Eräässä nurkassa huomasi Caroline olkipatjan, joka oli heitetty tallatulle savilattialle. Mitään huonekaluja muistuttavaa ei ollut, muutamat puolirikkinäiset korit tekivät pöytien ja tuolien virkaa. Seinät tihkuivat kosteutta. Mustassa katossa olevasta halkeamasta virtasi sadevesi aivan patjan päähän.
"Eulalie!" huusi rouva Méchain. "Täällä on eräs rouva, joka tahtoo Victorille pelkkää hyvää. Mikä siihen vintiöön on mennyt, kun ei tule huudettaessa?"
Muodoton likamöhkäle liikahti patjalla vanhan villariekaleen alla, joka oli lakanan sijassa, ja Caroline näki, että siellä makasi noin 40-vuotias nainen aivan alastomana, ilman liinavaatteita. Kasvot eivät olleet rumat; vaan vielä nuorekkaat.
"Oh," vaikersi nainen, "antaa rouvan tulla sisälle, jos hän tahtoo tehdä jotain meidän hyväksemme, sillä näin ei voi enää jatkua. Ajatelkaas rouva, että minä olen maannut tässä neljätoista päivää noitten kirottujen paiseitten takia, eikä luonnollisesti ole penniäkään jälellä. Mahdotonta ansaita jotain. Minulla oli kaksi alusvaatekertaa, ne on Victor myynyt; luulen, että olisimme kuolleet nälkään tänä iltana."
Sitten korotti hän ääntään: