"Kas niin, elä ole tuhma, tule esille, poika! Rouva ei tee sinulle mitään pahaa."
Caroline-rouva säikähti, sillä eräästä korista nousi poikanen, jota hän oli luullut riepukasaksi. Se oli Victor, puettuna housupariin ja liiviin, jotka olivat niin risaiset, että paljas iho näkyi rei'istä. Hän seisoi aivan oven edessä, niin että päivänvalo lankesi häneen, ja Caroline astui askeleen taaksepäin, niin hämmästyttävä oli pojan yhdennäköisyys Saccard'in kanssa. Koko hänen epäilyksensä katosi, oli päivänselvää, kuka oli pojan isä.
"Ei, en minä tahdo," selitti poika, "en halua mennä kouluun!"
Caroline ei voinut irrottaa silmiään hänestä ja epämiellyttävä tunne yhä lisääntyi. Häntä melkein pelotti tuo yhdennäköisyys. Poika näytti olevan tavattoman kehittynyt ikäisekseen; hän ei ollut erittäin pitkä, vaan tukeva ja voimakasrakenteinen, röyhkeä, himokas ilme silmissä ja huulet aistilliset, mutta samalla oli hänellä säilynyt lapsen hento, tyttömäinen iho.
"Pelkäätkö sinä niin kovin koulua, pikku ystäväni?" sanoi Caroline vihdoin. "Siellä sinun olisi paljon parempi kuin täällä. Missä on vuoteesi?"
Poika osotti patjaa.
"Tuolla hänen vieressään."
Eulalie joutui hiukan hämilleen tämän suorasukaisen vastauksen johdosta ja koetti löytää jonkunlaisen selityksen.
"Meillä oli toinenkin pieni patja, mutta se meidän täytyi myydä. Kun on rutiköyhä, täytyy levätä hiukan missä sattuu."
Mutta Victor otti komean, miehekkään muodon ja virkkoi: