Nyt oli hänen kylpynsä valmis, hänet vietiin pois.
"Tuon pikku herran kanssa ei liene aivan helppo tulla toimeen, pelkään minä", sanoi nunna hiljaa. "Minä epäilen teräväkasvoista väkeä."
"Mutta ruma hän ei ole", sanoi Alice, "ja hän näyttää kahdeksantoista vuotiaalta."
"Niinpä niin", vastasi Caroline heikosti vavahtaen, "hän on sangen kehittynyt ikäisekseen."
Ennen lähtöään pistäytyivät naiset katsomaan pikku tyttöjen ateriointia. Yksi heistä oli ennen muita mielenkiintoa herättävä, pieni vaaleatukkainen kymmenvuotias, jolla oli viisaat pikkuvanhat silmät, sairaloinen varhaiskypsä olento, joita löytyy kaikkialla Parisin esikaupungeissa. Muuten, aivan tavallinen tarina: juoppo isä, joka oli karannut vaimonsa ja lapsensa luota erään rakastajattarensa kanssa, hänkin äiti, joka oli joutunut harhateille, ja lapsi eli keskellä tätä kurjuutta. Eräänä aamuna oli äidin täytynyt riistää hänet muutaman muurarin käsistä, jonka hän itse edellisenä iltana oli tuonut mukanaan asuntoonsa. Onneton äiti sai kuitenkin luvan tulla tervehtimään lastaan, sillä hän itse oli kerjännyt ja rukoillut, että pikku tyttö otettaisiin häneltä pois; alennuksensa keskelläkin tunsi hän kuitenkin sydämellistä äidinrakkautta lastansa kohtaan. Hän oli juuri tavanmukaisella käynnillään, istui puhtaan, valkean vuoteen ääressä, jossa tyttönen istui tyynyjen varassa, ja katseli itkettynein silmin pienokaista, joka kiltisti söi marmeladivoileipäänsä.
Nainen tunsi Carolinen, sillä hän oli monasti ollut Saccard'in luona pyytämässä apua.
"Ah, rouvaseni, nyt on pikku Madeleine'ni pelastettu vielä kerran. Nähkääs, hänellä on koko meidän kurjuutemme veressään, ja lääkäri sanoi, ettei hän elä kauan, jos hänen täytyy olla kotona. Täällä saa hän sekä leipää että viiniä, täällä on ilmaa hengittää ja hän saa olla rauhassa! Pyydän teitä, rouvaseni, sanokaa, olkaa hyvä, kiltille herralle, että minä siunaan häntä jokainen tunti siitä, mitä hän on tehnyt pikku tyttöni hyväksi."
Hän nyyhkytti, niin ettei voinut puhua, hänen sydämensä suli kiitollisuudesta. Hän puhui Saccard'ista, sillä hän ei tuntenut muuta, kuten useimmat vanhemmat, joiden lapsia oli työkodissa. Ruhtinatar ei näyttäytynyt koskaan, kun taas Saccard jo kauan aikaa oli uhrautunut hänen laitoksensa eteen, koonnut katuojasta kaiken kurjuuden saadakseen suuren koneiston sitä pikemmin käyntiin, olihan se tavallaan hänen luomansa ja innostutti häntä, kuten kaikki suuremmoinen; hän jakeli lakkaamatta viisifrangisia taskustaan onnettomille perheille, joitten lapsia hän pelasti, ja nämä ihmiset pitivät häntä itsenään Isä Jumalana.
"Tottahan rouva on niin kiltti ja sanoo hänelle, että jossakin löytyy eräs onneton nainen, joka rukoilee hänen puolestaan… Oh, en minä kuulu jumalaapelkääväisiin, minä en tahdo valehdella, enkä ole koskaan voinut teeskennellä. Ei, kirkot ja me … emme me sovi yhteen, emme me niitä lainkaan ajattele, ei maksa vaivaa mennä sinne aikaa kuluttamaan. Mutta ei se estä lainkaan olemasta jotain meidän yllämme, ja tuntuuhan se helpottavalta ja lohduttavalta siunata niitä, jotka ovat olleet hyviä meitä kohtaan."
Kyyneleet valuivat alas hänen kuoppaisia poskiaan.