"Kuule, Madeleine kuule…"
Pikku tyttönen, joka istui kalpeana lumenvalkoisessa yöpuvussaan ja imeskeli marmeladiaan kielensä kärjellä, silmät ihastuksesta loistaen, kohotti päätään ja tuli tarkkaavaiseksi, keskeyttämättä silti mieluisaa toimitustaan.
"Joka ilta ennen nukkumistasi pitää sinun ristiä kätesi ja sanoa: 'Hyvä Jumala, palkitse herra Saccard'ille hänen hyvyytensä, anna hänelle onnea ja pitkää ikää.' Ymmärrätkö … ja lupaatko minulle sen?"
"Kyllä, äiti."
Seuraavien viikkojen aikana ei Caroline'lla ollut lainkaan mielenrauhaa. Hän ei enää tiennyt, mitä ajatella ja uskoa Saccard'ista. Tarina Victorin syntymästä, onnettomasta Rosalie'sta, josta oli tullut raajarikko koko elinijäkseen, nuo kaksitoista velkakirjaa, joita ei koskaan oltu maksettu, ja onneton, isätön lapsi, joka oli kasvanut liassa, koko Saccard'in inhottava menneisyys herätti sekasointuja hänen sielussaan. Hän karkotti nuo ajatukset mielestään, samalla tavoin kuin hän ei ollut tahtonut houkutella Maxime'ltakaan mitään selityksiä; hän olisi epäilemättä saanut kuulla siivottomia juttuja, jotka olisivat häneen syvästi koskeneet, jos hän olisi ne tuntenut. Mutta toisekseen muisti hän surevan äidin, joka liitti ristiin pienen tyttärensä kädet ja käski hänen rukoilla tuon saman miehen puolesta, saman Saccard'in, jota ihailtiin kuin Jumalaa, ja joka todellakin oli hyvä ja todella oli pelastanut sieluja väsymättömän toimintatarmonsa pakottamana, joka kohosi siveelliseen arvoon, silloin kun tehtävä oli jalo. Ja lopultakaan ei hän voinut tuomita Saccard'ia; hän tinki omantuntonsa kanssa ja sanoi itselleen että hänen, joka oli lukenut ja ajatellut niin paljon — ehkä liian paljon — täytyi tietää, että ihminen on kokoomus sekä hyvästä että pahasta.
Kuitenkin loihti hänen sielussaan esille häpeän tunteen muisto siitä, että hän oli kuulunut tuolle miehelle. Hän ei koskaan kyennyt käsittämään, miten se oli tapahtunut, ja häntä rauhotti vain ajatus, että se oli ohi, että sellaista ei enää koskaan tapahtuisi, ettei hän enää milloinkaan sallisi itseään yllätettävän siliä tavoin. Kului kolme kuukautta, joitten aikana hän kaksi kertaa viikossa kävi tervehtimässä Victoria, ja eräänä iltana vaipui hän taas Saccard'in syliin, ja siitä saakka elivät he yhdessä kuin mies ja vaimo. Mitä tapahtui hänen sielussaan? Oliko hän utelias kuin muutkin naiset? Oliko hänessä herännyt halu tutkia Saccard'in epäpuhdasta menneisyyttä? Tai eiköhän pikemminkin lapsi ollut muodostunut yhdyssiteeksi. Saccard'in ja hänen, todellisen isän ja kasvatusäidin välille? Niin luultavasti oli se herkkämielisyyden aiheuttama harha.
Kuukausia kului ja tunnustaa täytyy, että Caroline huomasi Saccard'in sekä toimeliaaksi että taitavaksi näinä ensimäisinä Yleispankille sangen vaikeina aikoina. Hänen Saccard'in rehellisyyttä koskevat epäilyksensä, hänen pelkonsa, että tämä johtaisi hänet ja veljen johonkin luvattomaan, haihtuivat aivan kokonaan, kun hän näki, kuinka Saccard työskenteli ja puuhasi aamusta iltaan saadakseen käyntiin tuon suuren koneiston, jonka joka ratas kitisi ja natisi, ikäänkuin koko laitos uhkaisi lentää kappaleiksi; ja hän oli kiitollinen Saccard'ille, ihaili häntä. Yleispankki ei menestynyt niin hyvin, kuin Saccard oli toivonut, sillä kaikki suurimmat pankkiirit olivat salaisesti sitä vastaan; yhtämittaa liikkui kaikellaisia huhuja, uusia vaikeuksia ilmeni, ne haittasivat liikevaihtoa ja tekivät mahdottomiksi suuret, tuottavat yritykset. Mutta Saccard osasi myös taipua välttämättömyyden alle, alentua tähän hitauteen, johon hänet pakotettiin, painautui eteenpäin askel askeleelta kiinteällä maaperällä, väisteli uhkaavia vaaroja, peläten uskaltautua pörssikeinottelun epävarmalle uralle. Hän hehkui kärsimättömyydestä, polki samoja jalkojensa sijoja kuin kilpa-ajohevonen, joka pakotetaan huviajeluraviin; mutta koskaan ei yksikään luottolaitos ollut alkanut niin säntillisesti ja kunnialla. Koko pörssi ihmetteli sitä.
Niin saapui sitten ensimäisen yleisen yhtiökokouksen aika. Se oli määrätty huhtikuun 25 p:ksi. Kahdentenakymmenentenä saapui Hamelin kotiin Itämailta ollakseen kokouksen puheenjohtajana. Saccard oli kutsunut hänet kiireisesti kotiin, sillä häntä ahdistivat painostavat olosuhteet. Hamelin toi mukanaan oivallisia uutisia: sopimus "Yhdistetyn höyrylaivayhtiön" perustamista varten oli tehty, sitäpaitsi oli hän saanut ranskalaista yhtiötä varten tarpeellisen luvan harjoittaa kaivostöitä Karmel'illa; puhumattakaan turkkilaisesta pankista, jonka hän hiljan oli perustanut Konstantinopoliin ja josta oli tuleva Yleispankin haaraosasto. Sitävastoin ei Vähän-Aasian rautatiekysymys ollut vielä ratkaistu, se täytyi jättää tuonnemmaksi. Muuten täytyi insinöörin yhtiökokouksen jälkeisenä päivänä palata takaisin jatkamaan työtään. Saccard oli ylen ihastunut, hänellä oli Hamelin'in kanssa pitkä keskustelu Carolinen läsnäollessa, ja hän sai heidät helposti vakuutetuiksi siitä, että yhtiöpääoman lisääminen oli välttämätön, jos mieli ryhtyä sellaisin jättiläisyrityksiin. Huomattavimmat osakkeenomistajat, Daigremont, Huret, Sédille ja Kolb olivat jo antaneet suostumuksensa, niin että ehdotus oli valmistettava parin päivän kuluessa ja jätettävä hallinnolle päivää ennen yhtiökokousta.
Johtokunnan kokous oli sangen juhlallinen, kaikki jäsenet olivat kokoontuneet mahtavaan saliin, johon hillityn viheriä päivänkajo tuli hotelli Beauvilliers'm puutarhasta. Itse asiassa pidettiin kaksi kokousta: toinen 15 p:nä, joka oli tärkein ja jossa olivat läsnä vain todelliset johtajat, sekä suuri kokous kuukauden lopulla, johon saapuivat kaikki, myös äänettömät ja koristukset, jotka siinä kokouksessa hyväksyivät ja allekirjottivat ennen tehdyt päätökset. Tänä päivänä saapui markiisi Bohain ensimäisten joukossa; hän toi ylhäisillä, veltostuneilla kasvoillaan koko Ranskan aateliston suostumuksen. Ja Vicomt de Robin-Chagot, varapuheenjohtaja, oli saanut tehtäväkseen pitää huolta niistä hallinnon jäsenistä, jotka eivät olleet oikein sisällä asioissa, ja ilmottaa heille muutamin sanoin johtajan, todellisen päällikön, käskyt. Luonnollisesti lupasivat kaikki myöntävästi nyökäten totella.
Vihdoin alotettiin asiain käsittely. Hamelin ilmotti johtokunnalle sen selonteon sisällön, jonka hän aikoi lukea yhtiökokouksessa. Se oli se suuri työ, jota Saccard oli kauan valmistellut ja jota hän parin viime päivän kuluessa oli täydennellyt insinööriltä saamillaan tiedoilla; ja hän kuunteli vaatimattomin, innostunein ilmein, ikäänkuin hän ei olisi tiennyt siitä sanaakaan ennakolta. Ensinnä tuli selonteko Yleispankin liikkeestä avaamispäivän jälkeen: kaikki oli hyvin, pieniä juoksevia asioita, vanhaa tavallista. Kuitenkin odotettiin sangen suurta voittoa Mexikon lainasta, jonka merkitseminen oli alkanut kuukausi sitten, heti keisari Maximilianin matkustamisen jälkeen Mexikoon; oikea keinottelulaina vallan huimaavine palkkioineen, johon Saccard kuitenkaan suureksi harmikseen ei ollut päässyt mukaan, vaikka oli halunnut, rahanpuutteen vuoksi. Tänä ensimäisenä tilivuotena, joka oli ainoastaan kolmikuukautinen, lokak. 5 p:stä, perustamispäivästä, joulukuun 31 p:ään, kohosi puhdas voitto vähän yli 400,000 frangin, jolla summalla yhtiö kykeni maksamaan neljännen osan perustamiskustannuksista, suorittamaan osakkeenomistajille viisi prosenttia ja siirtämään kymmenen prosenttia vararahastoon; senlisäksi olivat hallinnon jäsenet saaneet ne kymmenen prosenttia, jotka sääntöjen mukaan kuuluivat heille. Jälellä oli siis noin 68,000 frangia, jotka oli siirretty seuraavan vuoden tileihin. Mutta mitään jakoa ei tällä kertaa suoritettu. Ei mikään voinut olla sen sopusuhtaisempaa ja samalla kertaa rehellisempää. Samaa voitiin sanoa Yleispankin osakkeista pörssissä. Ne olivat vähitellen nousseet 500 frangista 600:aan, aivan normalisesti, kuin minkä muun kunnioitettavan pankkiliikkeen osakkeet tahansa.