Colombel piti hyvänään kaiken tämän piinaavan ja kiusaavan. Ja yhtäkaikki nousi koko hänen sisäinen olemuksensa tätä julmaa menettelyä vastaan, jonka alaiseksi hän oli joutunut. Monta kertaa vapisi hän raivosta ja tunsi itsensä melkein halukkaaksi kuristamaan nuoren valtijattarensa. Mutta hänen luonteensa oli yhtä suljettu kuin toisenkin. Ja pohjaltaan ei hänellä ollut mitään sitä vastaan, että toinen löi häntä. Kun toinen pisteli häntä neuloilla, tuotti se hänelle omituista nautinnontunnetta — hän tunsi mielettömyyden ja tyytyväisyyden sekotusta ja ahmi sanan merkityksessä kostomielikuvissaan. Monta kertaa kosti hän jo nytkin. Hän horjui, kaatui aivan äkkiä ja pudotti Theresen mukanaan ja tunsi sitten itsensä onnelliseksi, jos tämä oli saanut aika mustelman. Ja jollei hän ilmeelläkään ilmaissut, että hän piinasi häntä toisten läsnäollessa, hillitsi hän itseään yksinomaan sen vuoksi, ettei kukaan asettuisi heidän väliinsä. Sillä tämä oli asia, joka ainoastaan koski heitä molempia — kaksintaistelu, josta hän kerran toivoi pääsevänsä voittajana.
Mutta pienen väkivaltaisen tytön luonne alkoi herättää vakavaa levottomuutta markiisittaressa ja hän piti välttämättömänä hankkia hänelle ankara kasvatus. Sen tähden lähetti hän hänet luostariin siinä toivossa, että ankarasti säännöllinen elämä tässä vakavassa paikassa lieventäisi ja tasoittaisi hänen omituisen luonteensa särmikkäisyyksiä. Therese jäi luostariin kahdeksanteentoista ikävuoteensa asti.
Palattuaan sieltä takaisin oli hän tullut hyvin järkeväksi. Vanhukset iloitsivat ennen kaikkea hänen hurskaudestaan, nähdessään hänen heittäytyvän polvilleen kirkossa ja rukoilevan kauvan ja hartaasti. Viattomuuden ja rauhan hengähdys oli hänen mukanaan levinnyt vanhaan kotiin. Theresellä ei nyt enää näyttänyt olevan muuta kuin yksi ainoa vika, hän oli erinomainen herkkusuu. Aamusta iltaan asti söi hän konvehteja, joita hän hitaisesti imi silmät puoleksi suljettuina ja melkein huomaamattoman väristyksen käydessä vaaleanpunaisilla huulillaan.
Kukaan ei enää saattanut tuntea sulkeutunutta, itsepintaista lasta, joka tavallisesti tuli alas puutarhasta rikkirevityin vaattein eikä koskaan tahtonut kertoa, miten se oli tapahtunut.
Markiisi ja markiisitar de Marsanne olivat viidentoista vuoden ajan eläneet luostarimaisessa erilleenvetäytymisessä, mutta nyt jälleen pitivät he velvollisuutenaan avata salonkinsa maailmalle. He antoivat päivällisiä ja tanssiaisia, sillä he tahtoivat naittaa Theresen. Eikä tytöllä ollut kylmyydestään huolimatta mitään sitä vastaan. Hän puki itsensä ja hän tanssi, mutta kasvot niin kalpeina ja välinpitämättöminä, että nuoret miehet oikeastaan tunsivat pelkäävänsä häntä.
Pikku Colombelia eivät he olleet nähneet jälleen sen koommin kuin molemmat olivat olleet lapsia. Markiisi oli kasvatuttanut hänet, kustantanut hänen opintonsa ja hankkinut hänelle paikan asianajaja Savournainin luona.
Eräänä päivänä otti hänen äitinsä hänet mukaansa Hotel Marsanneen ja muistutti hänelle hänen entisestä leikkitoveristaan. Colombelilla oli hyvin hoidettu ulkomuoto ja kohtelias esiintymistapa; hän ei osottanut pienintäkään hämilläoloa. Therese katseli häntä levollisesti, selitti varsin hyvin hänet muistavansa ja käänsi hänelle sitten selkänsä. Mutta viikon kuluttua tuli Colombel sinne jälleen, ja nyt käyttäytyi hän talossa yhtä vaivattomasti kuin ennenkin. Hän tuli joka ilta, sen jälkeen kuin toimisto oli suljettu, ja hänellä oli mukanaan nuotteja, kirjoja ja aikakauskirjoja Thereselle. Häntä kohdeltiin aivan miten päähän pisti, ja hänen täytyi toimittaa kaikenmoisia asioita, aivan kuin palvelijan tahi köyhän sukulaisen. Ja lakkaamatta jätettiin hänet aivan huoleti yksin Theresen kanssa, ilman mitään vaaran ajatustakaan. Aivan kuin entisinä aikoina olivat he tuntikausiksi jätetyt toistensa seuraan, joka avaroihin huoneisiin tahi ulos puutarhaan.
Mutta nyt he eivät enää leikkineet, kuten ennen. Therese käveli hitaisesti puutarhan puistokäytävissä ja laahusti hametta, joka ratisi kevyesti koskettaessaan maata, ja Colombel kulki hänen rinnallaan. Hän oli nyt aina komeasti puettu ja heilutti kädessään notkeaa kävelykeppiä, jota hän ei koskaan jättänyt.
Ja kuitenkin oli hän, kuten kuningatar, ja toinen oli hänen orjansa. Tosin ei hän purrut eikä lyönyt häntä enää, mutta koko tytön olemuksessa oli jotakin, joka hänet alensi, teki hänet palvelijaksi, joka oli pakotettu kantamaan valtiattarensa lievettä.
Tyttö kiusasi häntä nyt haavellisilla oikuillaan. Milloin saattoi hän olla ystävällinen ja hellä, milloin kova ja vieroittava, aina sen mukaan kuin hänen päähänsä pisti. Ja toinen aina sen mukaan kuin tyttö käänsi selkänsä, katseli häntä terävällä, kiivaasti leimahtavalla katseella, ja hänen paheellisuutta ilmaisevat kasvonsa saivat väijyvän ilmeen, ikäänkuin hänellä olisi joitakin petollisia tarkoituksia.