Eräänä kesäiltana, heidän kävellessään kastanjapuutarhan varjossa sanoi
Therese äkkiä lyhyen vaitiolon jälkeen, kasvoissaan vakava ilme:
— Minä olen väsynyt! Ajatelkaapas, jos te olisitte olevinanne hevonen, nyt, kuten ennenkin, Colombel? Mitä siitä sanotte?
Ohimenevä hymy levisi hänen huulilleen. Mutta toinen vastasi aivan vakavasti: Kernaasti Therese.
Mutta tyttö kulki levollisena edelleen ja sanoi ainoastaan:
— Se on hyvä. Tahdoin vaan tietää.
Ne jatkoivat kävelemistään. Pimeni pimenemistään puitten alla. He puhuivat eräästä nuoresta kaupungin naisesta, joka oli mennyt naimisiin upseerin kanssa. Samassa he tulivat pienelle sivukäytävälle, ja nyt tahtoi Colombel vetäytyä syrjään antaakseen Theresen kulkea edellä. Mutta tyttö lykkäsi hänet menemään eteenpäin käytävässä, niin että hänen itsensä täytyi kulkea edellä.
Molemmat vaikenivat.
Ja niin hyppäsi tyttö äkkiä hänen selkäänsä samalla notkeudella kuin entisinäkin päivinä, ollessaan hurja, pieni tyttö.
Eteenpäin mars! komensi hän tukahtuneella äänellä, jossa väreili jotakin hänen entisestä intohimoisuudestaan.
Hän oli ottanut nuorelta mieheltä kävelykepin ja antoi hänelle sillä iskun toisensa jälkeen. Näin ajoi hän häntä hurjassa juoksussa hämäräin käytäväin halki samalla kun hän suonenvedontapaisesti riippui hänen olkapäillään. Tällä aikaa antoi hän hänelle iskun toisensa jälkeen, jotta hän juoksisi nopeammin. — Toinen ei sanonut hänelle sanaakaan, vaan hengitti raskaasti. Hento mies oli melkein nääntyä korkeakasvuisen tytön painosta, jonka lämmin ruumis lepäsi hänen hartioillaan.