Näyttää siltä kuin ympärillä olevat talot olisivat syvän unen vallassa. Silloin tällöin saattaa kuulla koiran haukuntaa ruohoportin takaa jos joku sattumalta menee ohi. Ainoa mikä antaa jotakin elämän vilahdusta tälle maailman kaukaiselle kulmalle, on upseerien kävely pari kertaa päivässä päivälliselle ja sieltä takaisin.
Julien Mihon asui puutarhurin luona torin vasemmalla puolella. Hänellä oli iso huone ensimäisessä kerroksessa ja oma sisäänkäytävä. Hänen isäntäväkensä asui talon toisella puolella, ja sillä oli sisäänkäytävänsä rue Catherinen puolelta. Julienilla oli niinmuodoin pieni valtakuntansa aivan omissa hoteissaan, ja kahdestakymmenestäviidestä ikävuodestaan huolimatta eli hän niin itseensävetäytyneenä kuin vanha erakko.
Jo varhaisimmassa nuoruudessaan oli hän menettänyt vanhempansa, ja hänen holhoojansa oli lähettänyt hänet täysihoitoon. Sitten kuoli myöskin holhooja, ja silloin joutui Julien kokonaan yksikseen.
Viisi vuotta sitten oli hän saanut paikan postissa, ja hänellä oli vuosipalkkaa 1500 frangia. Tämä oli korkein mitä hän milloinkaan kykenisi saamaan, ja hän oli niin säästäväinen, ettei hänen päähänsäkään pistänyt odottaa mitään edullisempaa paikkaa elämässä.
Julien oli korkeakasvuinen, leveäharteinen mies, jolla oli suuret, luisevat kädet, joka seikka saattoi hänen tuntemaan usein itsensä onnettomaksi. Hän huomasi sitäpaitsi olevansa hyvin ruma, hänen otsansa oli kuhmuinen ja niin muodoin kuin sen olisi muovaillut hyvin taitamaton kuvanveistäjä. Ja tämä tietoisuus teki hänet araksi, etenkin kaikkea naisen nimellistä kohtaan. Eräs pesijätär oli kerran sanonut hänelle, että hän "kun kaikki kävi ympäri, ei sittenkään näyttänyt hulluimmalta", ja tämä liikutti häntä niin, että hänen oli vaikea päästä tasapainoon. Kadulla kulki hän aina niin nopeaan kuin mahdollista, pää alaspäin painettuna ja selkä koukussa, voidakseen mahdollisimman pian ryömiä jälleen onkaloonsa, Kömpelyytensä tietoisuus oli hänessä herättänyt melkein sairaloisen tarpeen kätkeytyä maailman silmistä. Hän vietti todellista luostarielämää, ilman ystäviä ja ilman rakkaus-suhteita, ja hän tuntui tässä suhteessa täysin tyytyvän kohtaloonsa.
Pohjaltaan tunsikin hän itsensä todella tyytyväiseksi ja oli aina hyvällä tuulella.
Joka aamu meni hän postikonttoriin ja teki ilman vastenmielisyyttä samat työt päivät umpeensa. Määrätyllä ajalla kävi hän syömässä päivällisensä, ja kun päivä oli loppunut, meni hän vuoteelle ja nukkui. Täten jatkui hänen elämänsä päivä päivältä, viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta, ja niin sai yksitoikkoisuus hänen olennossaan hänet vähitellen yhä enemmän vangikseen — aivan niinkuin hiljaa nukuttava musiikki.
Kun hän tahtoi hankkia itselleen huvitusta, meni hän tavallisesti iltapäivällä rue Beau Soleiliin aina sillalle asti ja asettautui rintasuojukselle, heilutteli jalkojaan, tuijotti alas jokeen ja kuunteli hopeankirkkaan veden säveltenkaltaista loiskimista. Korkeat solakat lepät, jotka reunustivat joen molempia rantoja, kuvastuivat veteen ja taivas tummeni vähitellen. Pitkän pitkät hetket saattoi hän istua syvissä ajatuksissa jolloin hän vertasi elämäänsä vesiputoukseen, joka juoksi niin tasaisesti ja levollisesti eteenpäin. Ja kun tähdet sitten alkoivat katsella alas taivaalta, meni hän kotiinsa sielussaan läpikäyvä rauhan ja tyytyväisyyden tunne.
Vapaapäivinään teki hän joskus pitkiä jalkamatkoja, melkein aina yksin. Hänelle oli oikea nautinto kulkea itsensä oikein väsyksiin ja sitten nukkua. Muutoin oli hänellä myöskin ystävä, kuuromykkä kupariinpiirtäjä, ja hänen kanssaan saattoi hän kulkea kokonaiset iltapäivät edestakaisin postihuoneen edustalla ilman että he edes merkkikielellä ajatuksiaan vaihtoivat. Joskus istuivat he myöskin Café-des-Voyageursissa ja pelasivat hiljaa ja ajattelevaisina shakkia toisen pelin toisensa jälkeen.
Julienilla oli kerran, aikoja sitten ollut koira, mutta kun tämän yli ajettiin kadulla, suri hän sitä niin kovin, ettei saattanut tehdä päätöstä uuden ostamisesta. Hänen postitovereillaan oli tapana ärsytellä häntä kymmenvuotisella tytöllä, joka repaleisena ja paljasjalkaisena juoksenteli ja myi tulitikkuja ja joka tavallisesti aina sai häneltä jonkun rahasen. Mutta toverien iva suututti häntä, ja nyt alkoi hän vartioida tyttöä salassa voidakseen pistää hänelle rahasensa. Kukaan ei ollut koskaan tavannut häntä valleilla naisseurassa. Tehtaantyön tekijättäret kaupungista, jotka muutoin koettivat ärsyttää ihmisten intohimoja hävyttömällä puhetavallaan, jättivät hänet vihdoin rauhaan. Hän pakeni heitä sananmukaisesti, sillä hän piti heidän kehoittavaa nauruaan ivana.