Kaikki kaupungin asukkaat pitivät häntä aivan yksinkertaisesti tyhmänä; muutamat väittivät, että ei voinut koskaan tietää, missä saattoi tavata tuon — sellaisiin ei voi luottaa.
Julienin paratiisi, ainoa paikka, jossa hän tunsi olevansa täysin levossa ja rauhassa — oli hänen huoneensa. Heti kun hän oli saapunut sinne, ojensi hän itseään, monta kertaa nauroi hän, vieläpä ääneenkin yksinäisyydelleen, ja jos hän sattumalta katsoi peiliin, säikähti hän aivan sitä, että kasvonsa vielä olivat nuorteat.
Huone oli suuri ja jokseenkin säästäväisesti kalustettu; siellä oli ainoastaan sohva, ympyriäinen pöytä, kaksi tavallista tuolia ja nojatuoli. Sänky oli tilavassa alkoovissa ja pieni pähkinäpuinen piironki, jolla oli sijansa ikkunoiden välissä, näytti melkein lapsenleikkikalulta.
Mutta siksipä oli Julienilla myöskin kylliksi tilaa liikutella itseään. Ollessaan kotona asettautui hän tavallisesti sohvalle tahi kulki myöskin edestakaisin huoneessaan. Eikä hänellä koskaan ollut ikävä, vaikka hän ei koskaan kirjoittanut eikä lukenut postikonttorin ulkopuolella. Vanha rouva, jonka luona hän söi päivällisensä työskenteli itsepintaisesti hänen sielunsa sivistykseksi ja lainaili hänelle usein romaaneja. Mutta kun hän oli ne jättänyt, oli mahdotonta keskustella hänen kanssaan niiden sisällyksestä. Hän piti kaikkia näitä monimutkaisia juttuja etsittyinä ja luonnottomina. Julien piirustikin hieman — aina sama ankaran säännöllinen naisprofiili, jolla oli helminauhalla kaunistettu tuuhea, lainehtiva tukka. Mutta hänen ainoa intohimonsa oli musiikki. Hän saattoi istua kaikki illat soittaen huilua. Mikään maailmassa ei tuottanut hänelle niin suurta huvia, kuin tämä. Ja hän oli oppinut sitä aivan omin neuvoin. Pitkän aikaa oli hän kaivannut vanhaa keltaisesta puusta valmistettua huilua, jonka hän oli huomannut erään vaatekaupustelijan ikkunassa. Hänellä oli rahaa niin paljon että olisi voinut sen ostaa, mutta ei tahtonut pelosta tehdä itseään naurettavaksi. Vihdoin päätti hän yhtäkaikki seurata sydämensä halua ja vei huilun mukanaan kotiin, kätkien sen huolellisesti takin alle. Sitten tutkiskeli hän innokkaasti kahden vuoden aikana vanhaa "huilukoulua", jonka hän oli löytänyt eräästä kirjakaupasta.
Ja nyt oli hän kuusi kuukautta sitten onnellisesti päässyt niin pitkälle, että uskalsi soittaa avoimen ikkunan ääressä. Kun hän myöhäisinä, lämpöisinä kesä-iltoina, koko korttelin jo uneen vaivuttua, arasti antoi huilunsa sävelten kaikua, muistutti se rakastajan ääntä, joka uskoo hiljaiselle yölle sen mitä ei koskaan saisi huuliltaan päivän valossa.
Monta kertaa sammutti hän myöskin säästäväisyydestä kynttilänsä ja soitti pimeässä, sillä hän osasi useimmat sävelmät ulkoa. Ja ohi kulkevat katselivat ylöspäin eivätkä saattaneet käsittää, mistä tämä harvinaisen hillitty musiikki mahtoi saapua — se muistutti aivan satakielen kaukaista laulua.
Julienin huilussa oli halkeama, ja tämä antoi sen äänelle jotakin omituisen verhottua. Kuului aivan siltä kuin vanha markiisitar viime vuosisadalta olisi hyräillyt itsekseen tanssisävelmiä nuoruutensa ajoilta.
Julien oli monta kertaa pelännyt, että naapurit valittaisivat hänen soittonsa johdosta. Mutta pienten maakaupunkien asukkailla on tavallisesti hyvä uni. Hänen läheisimpänä naapurinansa oli muutoin ainoastaan juristi, monsieur Savournain ja eläkettä nauttiva santarmikapteeni Pidoux, ja molemmat nämä herrat olivat hyvin mukavia ja menivät vuoteelle jo kello yhdeksän aikana. Enin häntä tekivät levottomaksi sen hotellin asukkaat, jotka kuuluivat de Marsannen perheeseen, hotellin, jonka ylhäisen synkkä etusivu kohosi kadun toisella puolella vastapäätä hänen ikkunaansa. Tuo suuri yksikerroksinen rakennus ja sen suuri ruohonpeittämä ulkoporras näyttivät melkein luostarilta. Säännöllisesti joka päivä samalla kellonlyönillä avattiin ikkunanverhot ja suljettiin yhtä säännöllisesti joka ilta, niin että huoneeseen ei saattanut heittää ainoatakaan silmäystä tiheästi vedettyjen uudinten taakse. Hotellin vasemmalla puolella oli puutarha valtavine, vanhoine kastanjapuineen.
Istuessaan ja katsellessaan upeaa rakennusta synkkine muureineen ja upeine puistoineen, ajatteli hän että jos hänen huilunsoittonsa ei viehättäisi Marsanne perhettä, niin tulisi heidän sanoa ainoastaan sana eikä hän koskaan uskaltaisi soittaa enempää.
Hotel de Marsanne oli muutoin ylistetty koko maassa; kerrottiinpa, että muukalaiset olivat tulleet pitkiä teitäkin siellä käymään. Ja maine tiesi myöskin kertoa perheen rikkauksista. Julien oli usein istunut kokonaisia tunteja ikkunan ääressä ja tuijottanut suoraan vanhaan rakennukseen saadakseen jotakin selkoa tästä satumaisen rikkaasta perheestä. Mutta hän ei saanut koskaan nähdä mitään muuta kuin harmaan kiviedustan ja tummat kastanjapuut. Vanha, sammaleinen ovi ei koskaan auennut, eikä koskaan nähty ihmisolentoa kulkevan sen leveitä ulkoportaita. Marsannen perhe oli kokonaan lakannut käyttämästä tätä käytävää ja käytti sen sijaan ristikkoporttia rue Sainte Annen puolella. Sitäpaitsi oli siellä myöskin pieni takaportti, josta päästiin kapealle kadulle puutarhamuurin taakse, mutta tätä porttia ei Julien voinut ikkunastansa nähdä.