Näin alkoi häntä vähitellen kiusata tytön välinpitämättömyys. Minkä vuoksi tyttö ei katsonut häneen? Tyttö tuli ikkunan ääreen, katsoi alas autiolle kadulle suurilla silmillään ja tuli niin jälleen takaisin aavistamatta, että toinen seisoi ikkunan ääressä häntä vastapäätä ja tarkasteli häntä sydämen tuskasta sykkiessä.
Ensin oli hän kulkenut mitä suurimmassa kauhussa sen johdosta, että tyttö saisi nähdä hänet, mutta nyt tunsi hän sitävastoin polttavan halun saada kohdata hänen katsettaan. Therese de Marsanne täytti koko hänen elämänsä.
Aamulla, kun hän tiesi tytön nousevan ylös, saattoi hän unohtaa senkin, että virka kutsui häntä — hän tähän asti niin täsmällinen ja velvollisuutensa täyttävä postivirkamies. Hänessä oli sanaton pelko hänen valkeita kasvojansa ja veripunaisia huuliaan kohtaan, mutta itse siinä pelossakin oli jotakin onnellisuuden tunnetta. Hän seisoi kätkössä ikkunanverhojen takana ja kauhistui tuskasta, jota tyttö hänessä herätti, kunnes hänen kaikki jäsenensä vapisivat, ikäänkuin rasittavan marssin jälkeen. Mutta sitten hän kuvitteli mielessään, että tyttö äkkiä huomaisi hänet ja hymyileisi hänelle. Ja silloin ei hän enää pelännyt.
Sitten tuli hänelle se ajatus, että hän houkutteleisi häntä huilun sävelten mukaan. Hän alkoi jälleen soittaa lämpiminä iltoina. Hän avasi molemmat ikkunat ja antoi ikivanhojen levollisten säveltensä kaikua pimeässä, mutta ainoastaan silloin kun ei ollut kuutamo, vaan aivan pimeä.
Ja jo ensimäisestä illasta alkaen oli hänellä se tyydytys, että Therese de Marsanne, ennenkuin hän meni vuoteelleen, tuli ikkunan ääreen valkeassa puvussaan nojautuen ulos, aivan hämmästyneenä sen johdosta, että nyt jälleen kuuli samaa musiikkia, jota oli kuullut sinäkin päivänä, jona tuli kotiin.
— Kuule Françoise, puhui hän vakavalla äänellä huoneeseen päin, se ei ole mikään lintu.
— Ah, vastasi vanhempi nainen, jota Julien ei enää voinut erottaa hämärässä, — silloin se on varmasti joku huvinäyttelijä kaupungin ulkopuolelta.
— Niin sen täytyy olla tuolla kaukana, sanoi nuori tyttö pysähdyksen jälkeen, jolla ajalla hän salli yöilman hyväillä paljaita käsivarsiaan.
Siitä hetkestä alkaen soitti Julien kovemmin, ja oli kuin se kuume, joka paloi hänen veressään, olisi ilmaissut itsensä vanhalle, keltaiselle puuhuilulle. Therese kuunteli häntä joka ilta ja kummasteli tätä tunteellista musiikkia, joka aina odotti pimeän tuloa saapuakseen hänen luoksensa.
Hän ymmärsi varsin hyvin, ketä serenaadi tarkoitti, ja monta kertaa nojautui hän ulospäin, ikäänkuin tahtoisi tarkastella ympäröiviä taloja. Nyt kuului musiikki äkkiä eräänä iltana niin selvänä ja läheltä, että hänen täytyi ymmärtää, että se tuli jostakin häntä vastapäätä olevasta läheisestä huoneesta.