Julien pani musiikkiin koko hehkuvan intohimonsa, ja huilusta väreili kristallinkirkkaita säveliä. Pimeys antoi hänelle rohkeutta, hänessä heräsi se hurja toivo, että hän voisi valloittaa hänet huilullaan. Ja Therese nojautui todellakin yhä kauvemmaksi ikkunasta, ikäänkuin hän ei enää voisi vastustaa houkuttelevia säveliä…
— Älkää nyt siinä enää seisoko, sanoi vanha naisääni. — Tänä iltana on tuulista, ja te voitte vilustua ja nähdä pahoja unia.
Julien ei voinut nukkua koko yönä. Hän kuvitteli mielessään, että Therese kenties sittenkin oli hänet nähnyt. Hän heittelihe kuumemaisesti edestakaisin vuoteellaan ja epäröitsi, näkisikö hän enää seuraavaa päivää vai ei. Oikeastaan oli hullunkurista aina näin hiipiä piiloon.
Mutta vihdoin teki hän kuitenkin sen päätöksen, ettei hän enää ilmaantuisi. — Kuuden ajoissa aamulla kun hän juuri aikoi panna huilun koteloonsa, vedettiin Theresen ikkunaverhot auki.
Nuori tyttö, jolla muutoin ei koskaan ollut tapana nousta ylös ennen kahdeksaa, seisoi nyt ikkunassa käherrystakissaan ja katseli ulos. Hänen tukkansa oli käännetty sykerölle niskaan.
Julien seisoi nyt kivettyneenä ja katseli häntä. Hän ei kyennyt tekemään ainoatakaan liikettä vetäytyäkseen takaisin ikkunasta. Therese katseli häntä katse lujana ja ylpeänä. Hän näytti tutkivan koko hänen ulkomuotoaan — hänen karheata, luisevaa, huonosti muodostunutta olemustaan, joka näytti tekevän ruman ja saamattoman jättiläisen vaikutuksen.
Tässä silmänräpäyksessä ei hänessä ollut huomattavissa mitään siitä liikuttavasta ja lapsellisesta, jonka hän oli nähnyt edessään edellisenä iltana. Hänen kasvonsa mustine silmineen ja veripunaisine huulineen olivat kalpeat, ja niissä oli ylpeä ilme. Kun hän oli hetkisen näin nuorta miestä tarkastellut — kasvoissaan maailman välinpitämättömin ilme, ikäänkuin olisi katsellut koiraa kadulla — menivät hänen huulensa tuskin huomattavaan halveksivaiseen hymyyn, ja hän vetäytyi hitaisesti syrjään ja sulki ikkunan.
Julien vaipui aivan masentuneena nojatuoliinsa ja läähätti vapisten:
— Ah, Jumalani — hän ei tahdo minusta välittää! Ja minä rakastan häntä — minä rakastan häntä niin, että siitä tulee minun kuolemani.
Hän löi molemmat kätensä kasvojaan vasten ja nyyhkytti. Miksi hän olikaan näyttänyt itsensä? Se joka oli niin ruma kuin hän, vetäytyy tavallisesti piiloon, etteivät naiset säikähtäisi. Hän raivosi itseään vastaan — hän oli aivan suunniltaan rumuutensa vuoksi. Miksi hän ei ollut edelleenkin jatkanut soittoaan pimeässä satakielen tavoin, joka tenhoaa kaikki sävelillään, mutta ei koskaan näyttäydy päivänvalossa, jotta ei herättäisi vastenmielisyyttä…