Tyhmyydellään ja jyrkkyydellään oli hän nyt rikkonut tenhon. Ja kun tyttö nyt tiesi, että hän oli aivan kömpelön vetojuhdan muotoinen — ei hän enää koskaan voisi ihastua hänen musiikistaan.
Mitä nyt auttoi, jos hän lämpiminä kukkaistuoksuisina kesäöinä soitti sulavampia säveleitään — Therese ei kuitenkaan niitä kuunnellut. Hän tuli huoneeseensa, nojautui ikkunastaan, ikäänkuin ei olisi ollenkaan nähnyt häntä, ei ollenkaan kuunnellut niitä yksinkertaisia säveleitään, jotka puhuivat niin lämpimästi hänen rakkaudestaan. Ja eräänä iltana huudahti hän ääneensä: "Tuo huilu, joka aina soi väärin, tekee minut aivan hermostuneeksi!"
Julien oli epätoivoinen. Hän heitti huilun piironginlaatikkoon eikä enää soittanut.
Sitäpaitsi oli pikku Colombelkin alkanut ivata Julienia. Hän oli nähnyt hänet kerran ikkunassa, kun hän oli oppimaisillaan uuden sävelen, ja sen jälkeen hän nauroi hänelle ivallisesti joka kerran ohi kulkiessaan. Julien tiesi, että hänen vihollisensa otettiin vastaan Hotel Marsannessa, ja ainoastaan se ajatus tuotti hänelle piston sydämeen. Tosin hän ei ollut mustasukkainen tuota vaihdokasta kohtaan, mutta hän olisi tahtonut antaa koko elämänsä saadakseen ainoan tunnin olla hänen sijassaan. Françcoise oli pienen Colombelin äiti, ja hän oli monta vuotta oleskellut de Marsannen perheessä. Hän oli ollut Theresen imettäjä ja palveli nyt häntä kaikessa.
Korkea-aatelinen nuori tyttö ja pieni talonpojanpoika olivat kasvaneet yhdessä kuten lapset, ja sen vuoksihan oli aivan luonnollista, että jonkinmoinen toverillinen suhde vallitsi heidän keskensä. Julienia kiusasi kuitenkin sanomattomasti, kun hän näki Colombelin ulkona ja huomasi, miten tämä veti hienot huulensa ilkeään hymyilyyn. Hänen kammonsa häntä kohtaan tuli vieläkin suuremmaksi, kun hän eräänä päivänä teki sen keksinnön, että hänen vihollisensa ei ollut ollenkaan niin kauhistavan ruma. Hänen pieni, pyöreä hienopiirteinen päänsä, vihertävät silmänsä ja pienet parranhaituvat olivat pirullisen kauniit. Ah, jospa hän vielä kerran olisi hänen käsissään, niinkuin silloin muurien luona, niin antaisi hän hänen kalliisti maksaa onnensa Theresen luona!
Näin kului kokonainen vuosi. Julien tunsi itsensä hyvin onnettomaksi. Kaikki hänen ajatuksensa olivat kiintyneet Thereseen. Jokaisen joutavan silmänräpäyksen hän käytti tuijottaakseen harmaita muureja, jotka kuuluivat vanhaan taloon, mihin hänen sydämensä oli vangittu. Ja kuitenkaan ei hänellä ollut aavistustakaan siitä, mitä siellä tapahtui. Hän ei kuullut eikä nähnyt mitään, paitsi jotakin epäselvää melua ja heikkoa tulenkajastusta. Näyteltiinkö näiden muurien takana iloisia juhlia vaiko suruisia tapahtumia? Sitä hän ei tiennyt. Hän saattoi ainoastaan tehdä itselleen haaveellisia kuvitteluja, jotka antoivat väritystä hänen omalle, satunnaiselle mielialalleen. Hän oli näkevinään Theresen ja Colombelin laskevan leikkiä ja nauravan yhdessä — hän näki nuoren tytön ajattelevaisena kävelevän kastanjapuiden alla — hän näki häntä kuljetettavan tanssin pyörteissä, upeain keikarien käsivarsien kantamana — tahi näki hän myöskin hänet äkillisen surumielisyyden valtaamana istuvan ja itkevän jossakin vanhan hotellin synkässä huoneessa. Hän oli myöskin kuulevinaan markiisin ja markiisittaren hiipivän niin hiljaa kuin säikähtyneet rotat parkettilattioilla. Mutta todellisuudessa ei hän nähnyt mitään muuta kuin Theresen ikkunan — ainoan, joka muodosti jonkinlaisen loukon salaperäisiin muureihin — ja nuoren tytön, joka päivittäin ilmestyi siihen ilman että hänen näkemisensä herätti pienintäkään toivon vilahdusta. Tyttö oli niin äänetön ja niin luoksepääsemätön, että hänen rohkeutensa lannistui lannistumistaan. Hänen onnellisimmat hetkensä olivat, kun ikkuna jonkun kerran avaantui Theresen olematta siellä sisällä; silloin hän saattoi häiritsemättä lähettää tutkivia silmäyksiä kauvaksi hänen huoneeseensa. Kesti kuitenkin puolen vuotta, ennenkuin hän oli huomannut, että sänky oli huoneen vasemmalla puolella; se oli alkoovissa ja sen esiriput olivat ruusunväristä silkkiä. Vielä puolen vuoden kuluttua tiesi hän, että sänkyä vastapäätä oli Louis XV:n piironki ja toisella puolella kamiini valkeasta marmorista. Ja tämä oli hänen untensa paratiisi.
Hänen rakkautensa oli täynnä kovia taisteluja. Kokonaisia viikkoja yhtämittaa oli hän syrjässä, sen vuoksi että hän häpesi rumuuttaan. Mutta sitten valtasi hänet äkkiä jonkinlainen raivo, ja silloin hän seisoi tahallaan päivän toisensa jälkeen ikkunassa ja tahtoi täten pakottaa häntä katselemaan hänen kömpelöä vartaloansa ja epäkauniita, kuumehehkuisia kasvojaan. Heittipä hän pari kertaa lentosuutelojakin hänelle omituisen karheuden vallassa, joka monta kertaa kohtaa arkoja ihmisiä.
Therese ei edes siitä suuttunut. Kun toinen kätkeytyi tämän yrityksen jälkeen, näki hän, että tyttö edelleen kulki edestakaisin huoneessaan ryhdissään sama ylpeys ja kuninkaallisuus. Mitä tunkeilevammaksi hän osottautui, sitä kylmempi ja ylpeämpi oli tytön ilme. Hän ei kääntynyt edes pois, kun hänen katseensa kohtasi nuoren miehen katsetta.
Postissa puhuttiin väliin, että mademoiselle de Marsanne olisi tavattoman hyvä ja hurskas nuori nainen, mutta Julien vastusti tätä arvostelua. Ei, ei, hänellä ei varmaankaan ollut mitään uskontoa, ja hän oli julma ja verenhimoinen — hänen huulensa näyttivät ikäänkuin ne janoaisivat verta, ja hänen kalpeutensa johtui siitä, että hän halveksi koko muuta maailmaa! Toisina hetkinä saattoi hän itkeä sitä, että oli loukannut häntä esiintymistavassaan ja ajatuksissaan, ja hän pyysi häneltä anteeksi, samalla tavalla kuin pyydetään pyhimykseltä, jota vastaan ollaan rikottu.
Tämän ensimäisen vuoden ajan jäi hän aivan itsensä kaltaiseksi.