»Ja jos hän huomaa minut? Nostaa melun?»
Fränzcheniä vapisutti, mutta päättävästi veti hän esiin veitsen, jonka oli tuonut mukanaan, ja ojensi sen ääneti Dominiquelle.
Dominiquekin oli hetkisen vaiti, sitten kysyi hän: »Ja sinä? Ja isäsi? Mitenkä teille käy?… Ei! Minä en voi, minä en saa paeta! He kostavat teille! Oi, sinä et tunne heitä! He olisivat armahtaneet minua, jos olisin suostunut olemaan heidän oppaanaan Sauvalin metsässä — —. Mutta minä en ole petturi!»
Fränzchen ei tähän vastannut muuta, kuin huohotti vain: »Sinun täytyy paeta! Jos minua rakastat, niin älä tuhlaa silmänräpäystäkään!»
»Ja sinä, mitenkä sinulle käy?» kysyi Dominique yhä.
Hän lupasi mennä huoneeseensa. Kukaan ei voisi aavistaakkaan, että hän oli auttanut hänen pakoaan.
»Mene, rakkaani», sanoi hän, syleillen Dominiquea hellästi, »mene, tee minulle mieliksi, koska minä sitä tahdon!»
»Minä menen, koska se on sinun tahtosi. Mutta vanno minulle, että isäsi tietää tämän, että hän on suostunut tähän».
»Kyllä», sanoi hän hiljaa, »isä lähetti minut».
Hän valehteli, sillä vain yksi ajatus täytti hänen mielensä: Dominique oli keinolla millä hyvänsä pelastettava. Aamu lähestyi jo, tuo hirveä hetki, joka veisi hänet kuolemaan; sen vuoksi täytyi hänen kiiruhtaa… Mitä sitten tapahtuisi, oli hänestä yhdentekevää; kohdatkoon onnettomuus häntä jos kohtaa, kunhan vain Dominique oli pelastettu!