»Mielelläni, mutta viipyy ainakin kahdeksan päivää, ennenkuin olemme tutkineet kaikki ympäristön metsät».
Vanhuksen tyyneys kiukutti upseeria, sitäkin enemmän, kun hän huomasi, että koko etsimispuuha oli naurettavan turhanpäiväistä. Sattumalta osui hänen katseensa samassa Fränzcheniin, jonka kasvoilla selvästi kuvastui kuolemanpelko. Hän katseli tyttöä hetkisen, sitten kääntyi hän jälleen isään päin ja kysyi äkkiä:
»Oliko mies tyttärenne rakastaja?»
Vanhus vaaleni vihasta, ja näytti siltä, kuin olisi hän aikonut hyökätä vieraan kimppuun, joka solvasi hänen kunniaansa, mutta hän hillitsi itsensä ja oli vaiti; Fränzchen peitti kasvonsa molemmilla käsillään.
»Niin näyttää asia olevan», jatkoi preussilainen, »ja toinen teistä on auttanut häntä pakenemaan; te olette hänen kanssarikollisiaan. Kysyn teiltä viimeisen kerran, ilmoitatteko hänen olinpaikkansa vai ette?»
Mylläri ei yhä vieläkään vastannut mitään, vaan seisoi poispäin kääntyneenä, katse välinpitämättömästi etäisyyteen suunnattuna, ikäänkuin eivät upseerin sanat lainkaan olisi koskeneet häntä. Tämä sai upseerin vihan kohoamaan huippuunsa.
»No hyvä», huusi hän, »sitten ammutan teidät hänen sijastaan».
Ja hän ryhtyi heti uhkaustaan toimeenpanemaan. Kaksitoista miestä astui esiin kiväärit valmiina. Mutta isä Merlier ei kadottanut kylmäverisyyttään, koko puuha oli hänestä ainoastaan huonoa pilaa, sillä hän ei uskonut, että niin vaan muitta mutkitta voitaisiin ampua ihmisiä. Mutta kun häneen todenteolla käytiin käsiksi sanoi hän: »Onko tämä tosiaankin täyttä totta? No, olkoon menneeksi minun puolestani — jos teidän välttämättömästi täytyy joku ampua — niin minä tai joku muu, sehän on yhdentekevää!».
Mutta Fränzchen oli kauhistuneena hypähtänyt ylös: »Armoa!» voihki hän, »armoa, isäni on syytön, tappakaa minut hänen sijastaan, sillä minä se autoin Dominiquen pakoon!»
»Vaiti, lapsi, miksi valhettelet? Älkää uskoko häntä, herra upseeri, hän ei puhu totta, hän oli koko yön huoneeseensa suljettuna».