Hänen lapsi-raukkansa, jota niin hirveästi kiusattiin! Mitenkä Fränzchen mahtoikaan kärsiä!
Nuoren tytön tila olikin kauhea. Hän ei voinut enää täysin käsittää, mitä häneltä vaadittiin.
Hän oli jäänyt pihalle seisomaan, kun isää vietiin pois, ja tuijotti yhä liikkumattomana ovea kohden, jonka taakse tämä oli kadonnut. Muutamia sotilaita kulki nauraen ohitse, huutaen hänelle jotain, mutta hän ei ymmärtänyt heidän sanojaan, hän tuskin kuuli heitä. Hän tarttui molemmin käsin päähänsä, ikäänkuin olisi hän pelännyt sen halkeavan.
Upseeri kääntyi ympäri lähteäkseen pois ja sanoi: »Kaksi tuntia on teillä aikaa, käyttäkää ne hyväksenne».
Kaksi tuntia aikaa!
Sanat humisivat hänen päässään, hänen täytyi yhä uudelleen toistaa: kaksi tuntia aikaa!
Konemaisesti läksi hän ulos pihalta. Minnekkä hän menisi! Turhaahan hänen etsimisensä kuitenkin olisi! Ja kuitenkin olisi hän tahtonut mielellään nähdä Dominiquen, neuvotellakseen hänen kanssaan; he kaksi olisivat kyllä neuvon keksineet. Kaksi tuntia! Mitenkä hänen päässään humisi!
Huolimatta siitä, että hänen ajatuksensa yhä vieläkin olivat sekaisin, alkoi hän kuitenkin vaistomaisesti kulkea oikeaa tietä; hän saapui Morellen rannalle sulun luokse, missä suuret kivet tekivät ylimenon mahdolliseksi, ja hänen jalkansa kantoivat häntä aina toisella rannalla olevan suuren pajun luokse. Täällä se varmaankin oli tapahtunut. Hän kumartui alas ja näki kauhistuen maassa verilätäkön. Kiireesti kääntyi hän ympäri; kulki eteenpäin ja koetti heinikosta löytää Dominiquen jalan jäljet. Jäljet johtivat vinosti niityn ylitse, sitten ne katosivat, mutta näkyivät vähän edempänä uudelleen, kulkien aina metsän reunaan saakka; täällä ei jälkiä enää voinut erottaa.
Fränzchen jatkoi siitä huolimatta kulkuaan, yksinäisyys ja metsän hiljaisuus teki hänelle hyvää. Hetkiseksi istahti hän maahan, mutta ajatus, että aika kului ja että hänellä sitä oli vain kaksi tuntia, sai hänet nopeasti jatkamaan kulkuaan. Mitenkähän pitkä aika siitä mahtoi olla, kun hän oli myllyn jättänyt? Viisi minuuttia? Puoli tuntia? Hän ei sitä tiennyt. Sen hän vaan tiesi, että Dominiquen hänen täytyi löytää.
Paikan, missä hän nyt oli, tunsi hän sangen hyvin; lähellä sitä oli pähkinäpensas, mistä hän ja Dominique eräänä sunnuntai-iltapäivänä olivat etsineet pähkinöitä — ehkäpä Dominique nyt olikin siellä kätkössä. Mutta pensaasta pyrähti vain yksinäinen rastas lentoon, istahti jälleen sen oksille ja alotti uudelleen surunvoittoisen laulunsa.