Fränzchen muisti sitten erään luolan, missä Dominiquen oli tapana säilyttää metsänriistaansa; mutta luola oli tyhjä.
Mistä hän vielä etsisi? Ah, olihan se kuitenkin turhaa vaivaa! Hänen kaipuunsa kävi yhä suuremmaksi, hän joudutti askeleitaan. Kun löytäisi hänet, saisi puhutella häntä, silloin kyllä kaikki tulisi hyväksi?
»Dominique, Dominique!» huusi hän; hänen täytyi olla jossain läheisyydessä, niin, ehkäpä oli hän kiivennyt johonkin puuhun; ja Fränzchen katseli ylöspäin ja huuteli yhä uudelleen, mutta vain käki vastasi hänen kutsuunsa. Äkkiä oli hän näkevinään Dominiquen edessään, hän hätkähti ja aikoi kiiruhtaa pois. Mitä Jumalan nimessä hän Dominiquelle sanoisi? Sitäkö, että hän oli tullut hakemaan häntä ammuttavaksi? Ei, tuhat kertaa ei! Hän rukoilisi Dominiquea pakenemaan pois, kauvas pois, mistä ei häntä löydettäisi! Mutta isä? — — — Isä, joka odotti vapautustaan!
Hän vaipui maahan, itkien ja valittaen. Mutta sitten hypähti hän pystyyn ja alkoi juosta takasin. Mitä hän täällä metsässä teki? Hän ei tahtonut, ei tahtonut löytää Dominiquea!
Hädissään eksyi hän oikealta tieltä, kolmasti täytyi hänen palata takaisin ja hän pelkäsi, ettei enää osaisikaan myllylle. Vihdoinkin löysi hän metsästä ulos johtavan tien.
Mutta metsänlaitaan saavuttuaan jäi hän seisomaan: Mitä hän aikoi?
Palata yksin myllyyn, voiko hän tehdä niin?
Epätoivo valtasi hänet uudelleen; silloin kuuli äkkiä itseään hiljaa huudettavan: »Fränzchen, Fränzchen!» Ja hän näki Dominiquen, jonka pää oli näkyvissä erään kuopan reunalta.
Hyvä Jumala! Nythän Dominique kuitenkin löytyi! Tahtoiko sitten taivas hänen kuolemaansa? Häneltä pääsi puoleksi pidätetty huudahdus, ja hän vaipui maahan kuopan reunalle.
»Etsitkö minua, Fränzchen», kysyi Dominique.
»Etsin», vastasi Fränzchen, hänen päässään humisi ja hän tiesi tuskin, mitä sanoi.