Samassa löi Rocreusen tornikello. Fränzchen hätkähti, selvästi kaikui hänen korviinsa yksitoista lyöntiä — kaksia tuntia olivat kuluneet!
Kauhistuneena hypähti Fränzchen pystyyn.
»Kuule», sanoi hän nopeasti, »jos sattuisimme tarvitsemaan sinua, annan nenäliinallani merkin ikkunasta…» Ja hän kiiruhti pois.
Dominique, jonka hänen käytöksensä oli tehnyt levottomaksi, painautui jälleen kuoppaan, mutta piti myllyä tarkasti silmällä.
Fränzchen juoksi niin nopeasti kuin ennätti. Kylän laidassa kohtasi hän vanhan kerjäläisen, isä Boutempsin, kuten häntä seudulla nimitettiin. Tämä oli juuri nähnyt myllärin preussilaisten ympäröimänä, ja aavisti mitä se merkitsi. Huomattuaan Fränzchenin, tervehti hän tätä sääliväisen näköisenä, teki ristinmerkin, mutisi itsekseen jotain käsittämätöntä ja jatkoi sitten kulkuaan.
Hengästyneenä saapui Fränzchen myllylle.
»Kaksi tuntia on kulunut», sanoi upseeri.
Isä Merlier istui nyt ulkona kivipenkillä, yhä poltellen.
Fränzchen heittäytyi upseerin jalkoihin, alkaen uudelleen rukoilla armoa. Ei hän toivonutkaan voivansa liikuttaa upseeria, hän tahtoi vaan voittaa aikaa; täytyisihän ranskalaisten vihdoinkin saapua, ja silloin, silloin olisivat he pelastetut. Ja rukoillessaan ja armoa kerjätessään kuunteli hän ja luuli jo etäällä erottavansa pelastajien tahdikkaat askeleet.
»Vain yksi tunti antakaa minulle vielä aikaa, yksi ainoa tunti!»