Mutta preussilainen upseeri oli taipumaton, antoipa hän jo kahdelle miehistään viedä Fränzchenin pois, että tuomio voitaisiin panna toimeen.
Mutta voiko hän sallia, että hänen isänsä murhattaisiin syyttömästi? Ei, ei! Ja sydän verta vuotaen riistäytyi hän irti, antaakseen huoneensa ikkunasta Dominiquelle sovitun merkin; silloin astui tämä pihalle.
Upseeri ja sotilaat päästivät ilohuudon, mutta hän astui heistä välittämättä, tyyneenä Fränzchenin luokse ja sanoi tälle moittivalla äänellä: »Mitenkä saatoit salata minulta tämän! Vasta isä Boutempsilta sain tietää totuuden ja kiiruhdin tänne».
V.
Ukonilma oli vähitellen lähestynyt. Taivas oli muuttunut kummallisen kuparinväriseksi; pilvet kulkivat matalalla mustina ja uhkaavina, heittäen synkkiä varjoja laaksoon, joka vielä äsken näytti niin iloiselta auringon hohteessa.
Preussilainen upseeri oli antanut sulkea Dominiquen salpojen taakse, ilmaisematta mitä ajatuksia hän hautoi mielessään. Ja Fränzchen kärsi tuhat kertaa entistä suurempia tuskia. Hän seisoi pihalla, odottaen kiihkeästi ranskalaisia, joilta yksin oli pelastus odotettavissa. Mutta tunti toisensa jälkeen kului, yö tuli, eikä pelastajia kuulunut. Isä aikoi hellävaroen viedä tyttärensä pois, mutta tämä ei lähtenyt; isä jäi silloin hänen luokseen, ja he odottivat ja odottivat yhä suuremmalla epätoivolla.
Kello kolmen ajoissa aamulla alkoivat preussilaiset valmistaa lähtöään. Upseeri oli jälleen mennyt Dominiquen luokse, ja Fränzchen tiesi, että tämä silmänräpäys ratkaisisi hänen sulhasensa kohtalon. Hän pani kätensä ristiin ja rukoili. Isä seisoi liikkumattomana ja vaijeten hänen vieressään, hän kuului luonnostansa noihin talonpoikiin, jotka eivät koeta asettua sallimuksen ylivoimaa vastaan, vaan tyytyvät kohtaloonsa hiljaa ja valittamatta.
»Oi Jumalani, Jumalani!» vaikeroi Fränzchen, »he tappavat hänet!»
Silloin veti isä hänet luokseen, istuutui kivipenkille ja otti hänet kuin pienen lapsen syliinsä.
Upseeri astui ulos, ja hänen takanaan kuljetti kaksi miestä Dominiquea.