»Ei», kuului Dominiquen ääni, »en milloinkaan — olen valmis kuolemaan».
»Ajatelkaa, mitä sanotte», vastasi upseeri, »jos te kieltäydytte tekemästä meille tätä palvelusta, löydämme helposti toisen, joka on siihen valmis, mutta minä tahdon olla jalomielinen ja säästää henkenne. Eihän ole kysymyksessä sen enempää, kuin että viette meidät metsän läpi Montredoniin. Löytyy varmaankin jalkapolkuja, jotka te tunnette».
Dominique ei vastannut.
»Te pysytte siis päätöksessänne?»
»Tappakaa minut, että asiasta tulee loppu».
»Hän on oikeassa», sanoi isä Merlier puoliääneen, »parempi kuolla, kuin antautua petturiksi».
Mutta Fränzchen kuolemanpelossaan olisi ennemmin tahtonut häntä alistumaan. Hän ojensi etäältä rukoillen käsiään Dominiquea kohden, mutta isä tarttui hänen käsiinsä: preussilaisten ei pitänyt saada nähdä tuon onnettoman viittauksia, joka tuskin enää oli täysijärkinen.
Sotilaat olivat asettuneet valmiiseen ampuma-asentoon. Upseeri, joka toivoi, että äkillinen heikkous ehkä vielä valtaisi Dominiquen, viivytteli ratkaisevan käskyn antamista. Syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Ilma laaksossa oli lyijynraskasta, ja etäiset ukkosen jyrähdykset ilmottivat lähestyvää raju-ilmaa, mutta muuten ei tuntunut, edes kepeintäkään tuulenhenkäystä.
Äkkiä, keskellä tätä syvää hiljaisuutta, kuului huuto: »ranskalaiset!»
Ja samassa näyttäytyivätkin nämä todella Sauvolin metsän reunassa.