Preussilaiset sotilaat myllyssä juoksivat edestakasin, päästellen käheitä huudahduksia.
Vielä ei ollut kuulunut laukaustakaan.
Fränzchen oli suunniltaan ilosta.
Hän oli riistäytynyt irti isänsä käsivarsilta ja käyttäytyi kuin mielipuoli, nauraen ja taputtaen käsiään.
»Ranskalaiset, ranskalaiset!»
Vihdoinkin olivat he tulleet ja tulleet oikeaan aikaan, sillä Dominique oli vielä vahingoittumatta; nyt oli hän pelastettu!
Mutta hänen antautuessaan hillittömän ilonsa valtaan oli preussilainen upseeri sanonut: »Ensiksi järjestämme tämän asian», sysännyt Dominiquen omin käsin seinää vastaan ja komentanut: »Ampukaa!»
Samassa kuului hirveä yhteislaukaus, ja kun Fränzchen kääntyi ympäri, näki hän Dominiquen makaavan maassa: kaksitoista luotia oli lävistänyt hänen rintansa.
Fränzchen ei itkenyt, hän oli käynyt kuin mykäksi. Hän vaipui maahan ruumiin viereen ja katseli sitä herkeämättä. Toisinaan kohotti hän kättään kuin lapsi, joka tekee hyväilevän liikkeen, mutta muuten ei hän liikahtanutkaan.
Preussilaiset olivat ottaneet isä Merlierin panttivangiksi.