— Niin, totta se on, minä vihaan sotaa, inhoan sotaa kenties siksi, että olen nainen. Tällainen teurastus on kauheata ja se on suuri vääryys. Miks'eivät ihmiset voi sopia asioitaan kaikessa rauhassa?
Jean nyökäytti hyväksyvästi päätään. Hänestäkin oli varsin helppo ja luonnollinen asia sopia kaikki riidat ja erimielisyydet esittämällä molemmin puolin syyt ja oikeutetut vaatimukset. Maurice sitävastoin piti sotaa aivan välttämättömänä, se vasta on elämää elämässä, se on kumoamaton luonnonlaki. Ja eikös rauhan ja oikeuden aate olekin heikon ihmisen keksintö, jotavastoin lahjomaton luonto on alituista taistelua ja hävitystä?
— Elää sovinnossa! Ehken vuosisatojen kuluttua! Jos kaikki eri kansallisuudet muodostaisivat yhden ainoan kansan, niin voisi kenties ajatella mahdolliseksi sellaisen kultaisen ajan, vaan eiköhän sotien loputtua ihmiskuntakin kävisi loppuaan kohti?… Minä olin suunniltani äsken, tapella täytyy, koska sitä kerran luonto vaatii.
Hän naurahti ja toisti Weissin sanat:
— Ja kukapa tietää, miten vielä voi käydä!
Hermostuneessa mielikuvituksessaan leimahti toivo taas eleille, hänen täytyi sulkea silmänsä epäilyksille, hän tarvitsi toivon rohkaisevaa kipinätä.
— Vaan — yhdestä toiseen — missäs Günther serkku nyt mahtaa olla?
— Günther, vastasi Henriette, hänhän on Preussin kaartissa… Eikös kaartikin ole täällä?
Weiss puisteli päätään, ja toiset tekivät samoin. Mistäpä he tiesivät, kun eivät kenraalitkaan olleet selvillä niistä asioista, ne olivat toistaiseksi arvoituksia.
— Lähtekää nyt, minä tulen saattamaan, selitti Weiss. Satuin kuulemaan päivällä, missä teidän rykmenttinne leiripaikka on.