— Senkin roistot! Te surmaatte vaimoväkeä ja hävitätte kunniallisten ihmisten asunnot! Odottakaahan! Ei, nyt minä en voi enempää, minä jään tänne, minä tahdon kostaa sen heille!
Hän hyökkäsi keskelle katua ja tuli yhdellä hyppäyksellä takasin, kaatuneen sotamiehen kivääri ja patroonalaukku kädessä. Kun hänen tarvitsi nähdä oikein tarkkaan, käytti hän rillien asemesta silmälasia, jotka hänellä aina oli taskussaan, vaikkei jokapäiväisessä elämässä niitä esille ottanut, ne kun olivat Henrietten mielestä kovin rumat. Ne joutuivat kiireimmän kautta nenälle ja paksu konttoristi lyhyessä takissaan, hyvänsävyiset kasvot vihasta punoittavina, oli samalla naurettavan ja ihmeteltävän uljaan näkönen tähdätessään ja ampuessaan baijerilaisiin kadun päässä. Se oli hänellä veressä, tuumi Weiss, hänen hyppysiään oli jo kauvan aikaa kutkuttanut halu päästä pyssynperään kiinni ja antaa muutamallekaan roistolle lähtöpassit, aina siitä saakka kun oli lapsena kuullut kerrottavan kasakkien temmellyksistä Elsassissa vuonna 1814.
Ja hän latasi ja tähtäsi ja laukasi, ampui ampumasta päästyä keskelle laumaa niin tiheään, että pyssyn piippu poltti sormia.
Hyökkäys oli tulinen. Niityn puolelta ei kuulunut enää kiväärin pauketta. Vihollinen oli saanut haltuunsa pienen puron, jonka reunat kasvoivat salava- ja poppelipuita, ja baijerilaiset näyttivät valmistavan hyökkäystä kirkkotoria ympäröiviin taloihin. Heidän tiraljöörinsä olivat vetäytyneet takasin, auringon säteet saivat taas vapaasti valaa kultahohdettaan niityn viheriälle nurmelle, jossa siellä täällä oli tummempi laikka, jonkun kaatuneen sotilaan ruumis.
Luutnantti poistui värjäyslaitoksen pihamaalta, jonne asetti vahtisotamiehen; hän käsitti, että kadunpuoli tulisi vaatimaan kaiken hänen huomionsa. Miehet asetettiin joutusasti katukäytävälle käskyllä vetäytymään heti, jos vihollinen anastaa paikan, ensi kerrokseen, pönkittää ovet ja puolustaa taloa viimeseen mieheen. He olivat kyykyllään maassa, piiloutuen lyhtypatsaiden ja väistökivien taa, ja laukasivat milloin parhaiten sopi. Leveätä auringon valaisemaa katua pitkin lensi taukoamatta luotia ja keveät savupilvet ympäröivät taloja. Nuori tyttö juoksi äkkiä aution kadun poikki ja hetken kuluttua lähti vanha maalaisukko toiselta puolen kadun toiselle panemaan hevosensa talliin, vaan ei ollut yhtä onnellinen, luoti osui keskelle miehen otsaa ja hän lensi pitkälleen keskelle tietä. Eräs kranaatti muserti kirkon katon, toinen sytytti läheisen talon ja se leimahti heti kirkkaassa päiväpaisteessa ilmituleen rätisten ja paukkuen pelottavalla tavalla. Françoise raukka, joka makasi ruhjottuna kuolevan lapsensa vieressä, vanhan talonpojan ruumis, tulipalo ja kaikki kauheus, joka heitä ympäröi, saattoi asukkaat suunniltaan; naiset itkivät ja valittivat ääneen, vaan miehet, porvarit, käsityöläiset, hienoon verkatakkiin ja puseroon puetut, alkoivat ampua ikkunoista vihollista.
— Katsokaa, katsokaa niitä roistoja! huusi Weiss.
Tuolla ne nyt ovat toisella puolen kauppalaa! Sanoinhan sen, näin kun hiipivät junavallin taitse!… Siellä he nyt ovat, ettekö kuule, vasemmalla!
Montivilliersin puiston takaa kuului todellakin kiväärinpauketta. Jos vihollisen onnistui saada puisto valtaansa, oli Bazeilles hukassa, vaan ampumisen kuvaus juuri todisti, että kahdennestoista osasto oli arvannut vihollisen aikeet ja kaikin voimin piti puoltansa.
— Olkaa nyt vähän varovaisempi! tiuskasi luutnantti ja työnsi Weissin muurin suojaan, muuten ne ampuvat teidät kahtia.
Paksu silmälasi-herra alkoi miellyttää luutnanttia, hän ihmetteli Weissin urhoollisuutta vaikka täytyikin naurahtaa itsekseen hänen kaikkea muuta paitsi sotaisella ulkomuodollaan. Ja kun kranaatti tuli suhisten ilman läpi, sysäsi hän hänet veljellisesti syrjään. Kranaatti putosi puolenkymmenen askeleen päähän, räjähti ja peitti heidät mullalla ja tiilikiven kappaleilla. Weiss seisoi pystyssä ilman vähintäkään naarmua, vaan nuori luutnantti makasi jalat murskana pitkällään katukäytävällä.