— Minähän siitä sainkin osani!
Hän komensi sotamiehen kantamaan itsensä rakennuksen luo, johon hänet asetettiin seinän varaan istumaan, ainoastaan parin askeleen päähän kuolleesta portinvartijattaresta, ja nuorekkaat kelmeät kasvonsa säilyttivät tuskista huolimatta pontevan leimansa.
— Ei se tee mitään, pojat, kuulkaahan vain, mitä nyt sanon: ampukaa, vaan elkää hätäilkö, ei tässä ole mitään kiirettä! Minä kyllä sanon, milloinka saatte hyökätä pistimellä.
Ja hän pitkitti komentamista, istui pää pystyssä tarkastaen vihollisen liikkeitä. Toinen talo aivan vastapäätä leimahti tuleen. Pyssyt paukkuivat, kranaatit suhisivat ohi täyttäen ilman savulla ja pölyllä, joka puolella kaatui sotamiehiä, yksitellen ja joukottain, tummia verisiä kasoja oli pitkin katua ja joka puolelta kuului korvia särkevä pelottava mellakka, tuhansien miesten uhkaushuuto, jotka hyökkäsivät pienen kuolemaan tuomitun joukon kimppuun.
Delaherche oli vähä väliä pyytänyt Weissiä lähtemään pois ja huusi viimesen kerran:
— Tuletteko vai ettekö tule?… Nyt minä menen, hyvästi!
Kello oli yli seitsemän, hän oli jo liiaksikin viipynyt. Hän lymyili pitkin seinävieriä, juoksi ovien, porttien, nurkkien taa suojaan kun kiväärin laukaus pamahti. Vielä milloinkaan hän ei ollut ollut niin sukkelana jaloiltaan eikä luullut voivansa pujottautua kuin kissa ahtaista koloista. Vaan Bazeillesista lähdettyä oli hänen rohkeutensa loppua, oli nimittäin kuljettavana noin viidensadan kyynärän pituinen matka leveätä avonaista tietä, jota Liryn patteria pyyhiskeli. Hän vapisi kuin haavan lehti, vaikka hiki juoksi pitkin ruumista. Pää hartioiden väliin painettuna hän hiipi muutaman minuutin ojassa, vaan lähti sitten juoksemaan, juoksi minkä jaksoi suoraan eteenpäin, katsomatta oikealle eli vasemmalle; hänen ympärillään suhisi ja kohisi ja paukkui paukkumistaan, ikäänkuin salama olisi iskenyt maahan joka silmänräpäys, ikäänkuin ankara ukkonen olisi purkanut vihansa hänen ylitsensä. Silmiä poltti, tuntui kuin olisi juossut liekkimeressä. Eikö siitä tulekkaan loppua?
Silloin hän äkkäsi vasemmalla pienen talon: hän syöksi sinne piiloon hengittäen tuskallisesti ja vavisten vieläkin enemmän. Siellä oli väkeä, ihmisiä ja hevosia; ensin hän ei voinut eroittaa mitään, vaan hämmästyi sitten hämmästymistään…
Eikös se ollut keisari esikuntineen? Hän ei tietänyt varmaan, vaikka oli monta kertaa vakuuttanut tuntevansa keisarin kuin oman veljensä, sen jälkeen kuin oli Baybelissa päästä puheisiin hänen kanssaan. Hän jäi hämmästyneenä tuijottamaan Napoleon kolmanteen, sillä hänhän se todellakin oli, — oli —, vaikka näytti nyt hevosen selässä istuen paljoa isommalta ja ainakin kymmentä vuotta nuoremmalta, sillä hän oli varmaankin maalauttanut kasvonsa ja partansa vahannut, että tekisi paremman vaikutuksen sotajoukkoon. Jo viiden ajoissa oli hänelle tullut tieto, että Bazeillesissa oli aljettu taistelu ja hän lähti ratsastamaan sinne päin, hiljasena ja äänetönnä kuin haamu, posket maalin punassa ja harmahtava parta kauniiksi mustattuna.
Tien varrella oli tiilitehdas, jossa sopi hakea turvaa. Sen toista sivua pieksi lakkaamatta kuulasade ja kranaattia tipahteli joka silmänräpäys maantielle. Esikunta pysähtyi tehtaan luo.