— No hyvä! Vaan minä jään tänne, minä en rupeakkaan juoksemaan heidän edessään, huusi Weiss rajusti. Niin suuresta arvosta ei minun nahkani ole… Tulkoot, tulkoot vain rikkomaan huonekaluni ja juomaan viinini!
Hän unohti kaikki vimmassaan, taistelun sammumattomassa raivossa, ajatellessaan, että saksalaiset tulevat isännöimään hänen taloonsa, istuvat hänen tuolilleen, juovat hänen viiniään. Koko hänen olentonsa kutistui tuohon yhteen käsitykseen, hän ei muistanut mitään muuta, ei Henrietteä, ei asioitaan, ei entistä varovaista ja levollista elämätään.
Hän juoksi talolleen, lukkosi oven kaksinkerroin ja pönkitti vielä, kuljeksi ympäri huoneita kuin jalopeura häkissään, koetteli ovia ja tukkesi, jos joku kolo oli jäänyt auki. Sitten hän laski patroonansa; niitä oli vielä 40 kappaletta. Ja kun lähestyi ikkunaa katsoakseen, ett'ei virran puolella ollut mitään uhkaavaa, jäi hän silmäilemään vasemmanpuolisia harjuja. Valkoset savupilvet osottivat selvästi vihollisten patterioiden asentoa. Ja Marféen harjulla Frenoisin kammottavan patterin yläpuolella näkyi vielä metsän laidassa sama ryhmä kiiltäviä sotilaspukuja, ehken oli enemmänkin nyt, ja ne loistivat niin, että hän rilliensä avulla eroitti kullatut kypärit ja olkamerkit.
— Kirotut roistot! jupisi Weiss nyrkki koholla.
Ylhäällä Marféen harjun nyppylällä seisoi kuningas Wilhelm esikuntansa keskellä. Kello seitsemän hän jo oli tullut Vendressesta, jossa oli viettänyt yönsä, ja katseli harjulta, jonka alla Maasin laakso levisi, turvallisesti laajaa taistelutannerta jalkainsa juurella. Hän katseli tuota näköpiirin toisesta reunasta toiseen ulottuvaa jättiläisnäyttämöä kuin kuningas ainakin juhlaistuimeltaan.
Ardennien metsien tummat puujoukot verhosivat taivaanrantaa kuin vanha gobelinpeite ja sen tummalla taustalla pistivät jyrkästi näkyviin Sedanin linnoitukset, joita idässä ja etelässä rajoitti virta ja veden vallassa olevat niityt. Bazeillesissa leimahtivat talot toinen toisensa jälkeen ilmituleen, paksu tomu- ja savupilvi leijaili tappelupaikan kohdalla. Ja idässä, Moncellesta Givonneen, oli ainoastaan muutamia rykmenttiä kahdennettatoista ja ensimäistä osastoa, jotka matelivat kuin pienet kärpäisparvet sänkipellolla eli hävisivät kapeaan laaksoon. Toisella puolella näkyi vaaleita peltoja, joiden keskelle Chevalierin metsä muodosti suuren mustan lämyn. Vaan pohjoiseen päin oli varsinkin erinomainen näköala seitsemännen osaston ylitse, jonka hallussa Floingin mäet Garennen metsästä virran vihannalle partaalle saakka olivat. Etempänä olivat vielä Saint-Menges, Fleigneux, Illy, — pikkuruisia kyläkuntia, jotka melkein hävisivät mäkien taa. Vasemmalla teki Maas polvekkeen ja leveä virta, jonka pinta hohti kuin sulattu hopea, juoksi verkalleen Igesin niemen ympäri sulkien Mezièrsiin vievän tien Saint-Albertin solassa äärimmäisen partaansa ja läpitunkemattomien metsien vähin. Tähän kolmikulmaan olivat siis ranskalaisten 100,000 miestä ja 500 tykkiä ahdetut!
Ja kun Preussin kuningas kääntyi länteen, näki hän edessään toisen lakeuden, Doncheryn kedon, jonka aukeat harmaat, maat ulottuivat Briancourtiin, Marancourtiin ja Vrignesaux-Boisiin, häikäisten silmää kirkkaassa päiväpaisteessa. Ja kun hän kääntyi itään, oli sielläkin yhteenpuristettujen ranskalaisten kolonnain takana aukeata maata, oli vapaata alaa, jossa vilisi maakyliä. Siellä oli Douzy ja siellä Carignan, sitten Rubécourt, Pourru-aux-Bois, Francheval, Villers-Cernay ja rajalla la Chapelle. Niin pitkälti kuin silmä kantoi olivat paikat hänen, hän saattoi komentaa 250,000 miestään, 800 kanuunaansa, mihin halutti, hän saattoi yhdellä ainoalla silmäyksellä nähdä joukkonsa kaikki liikkeet.
Yhdellä puolella marssi jo hänen XI:s osastonsa Saint-Mengesiä kohti, V:s oli asettanut Vrignes-aux-Boisiin ja würtembergiläinen divisioona odotti Doncheryssä; ja toisella puolella, vaikka puut ja mäet tekivät vähän haittaa, hän eroitti heidän liikkeensä, näki XII:n tunkeutuvan Chevalierin metsään ja tiesi kaartin jo olevan Villers-Cernayssa. Siinä olivat ruuvipenkin pihdit, — perintöprinssin joukko vasemmalla, Sachsin prinssin oikealla, — jotka avautuivat avautumistaan ja venyivät pitemmiksi sillä välin kun baijerilainen osasto heittäytyi Bazeillesia hätyyttämään.
Wilhelm kuninkaan jalkojen juuressa jyrisivät patteriat aina Rémillystä Frennoisiin lakkaamatta, peittivät la Moncellen ja Daignyn kranaateilla, jotka lensivät kaaressa Sedanin yli ja sinkoilivat pohjosenpuolisille harjuille. Ja kello ei ollut vielä kahdeksaa. Hän odotti taistelun päätöstä, katse kiinnitettynä äärettömään shakkilautaan edessään, johtaen ylhäiseltä asemaltaan ihmispilviä, noiden mustain pisteiden riehuntaa keskellä säteilevän luonnon kuolematonta hymyilyä.