Floingin harjulla puhalsi Gaude päivän koittaessa kaikista voimistaan herätys-merkin sakeaan aamusumuun, vaan ilma oli niin täynnä kosteutta, että iloinen toitotus milt'ei hukkui siihen. Ja miehet, jotka eivät olleet edes pystyttäneet telttojaan, vaan makasivat vaatteisiinsa kääriytyneinä murassa, eivät heränneet, nukkuivat yhtä sikeästi liikuttamatta jäykkiä kasvojaan ikäänkuin henki jo olisi lähtenyt. Heidät täytyi puistella hereille yksitellen ja he heittivät ympärilleen rajuja katseita juurikuin olisivat todellakin kuolleista nousseet.
Vihdoin sai Jean Mauricenkin jaloilleen.
— Mitä nyt? Missä me olemme?
Hän katseli säikähtyneenä ympäröivää harmaata usvamerta, jossa toverit liikkuivat kuin haamut. Ei nähnyt kymmentä kyynärää eteensä, oli aivan mahdotonta tietää, missä päin Sedan oli. Vaan samassa jymähti kanuuna jossain, hyvin kaukana.
— Niin, niin tosiaan, tänäänhän tapellaan…! Hyvä juttu, että tästä toki kerran tulee loppu!
Ympärillä toistettiin hänen sanojaan, synkkä tyytyväisyys vallitsi väestössä, kaikki tahtoivat puistaa päältään tuon painajaisen, tahtoivat kerrankin nähdä silmästä silmään vihollista, jota vastaan olivat lähteneet ja jonka edellä olivat juosseet päiviä ja viikkoja. Vihdoinkin saivat lennättää preussiläisiin muutamia ruutilatinkia, olivatkin jo tarpeeksi kanneksineet 90 patroonaansa; hyvä, että niitä viimeinkin tarvittiin! Ja nyt niitä tarvittiinkin — sen tunsivat joka mies.
Mutta Bazeillesista alkoi taas selvemmin kuulua kanuunanpauke. Jean kuunteli.
— Missä ne ampuvat?
— Luulisin, että se on virran luona, vastasi Maurice; vaan enpä totta totisesti tiedä, missä oikeastaan olenkaan.
— Kuule, hyvä ystävä mitä puhun, sanoi korpraali, pysyttele nyt minun läheisyydessäni, sillä, näetkös, täytyy hiukan tietää asioita, ett'ei mitään hulluuksia tapahdu… Minä olen tällaista ennenkin nähnyt ja koen pitää silmät selällään molempain edestä.