— Myöneet meidät niinkuin Judas petti ja möi herransa ja mestarinsa! mutisi Pache, joka aina toi esille vertauksia raamatusta.
Chouteau katsahti ylpeästi ympärilleen.
— Vanha asiahan se on! Johan täällä puhuttiin, mitä ne itsekukin saivatkin… Mac-Mahon pisti kolme miljoonaa taskuun ja toiset saivat miljoonan mieheen, että houkuttelisivat meidät tähän ansaan… Viime kevännähän kaupat tehtiin, Pariisissa, ja viime yönä ne ampuivat raketin ilmaan, se oli merkki, että vihollinen hyökkäisi päällemme!
Chouteaun hävytön juttu suututti Mauricea. Hän oli usein nauranut hänen sukkeluuksilleen, vaan tämä oli liikaa, tämähän turmeli aivan miesten mielet ja riisti heiltä rohkeuden juuri taisteluun lähtiessä.
— Miten te kehtaatte jutella tuollaisia tuhmuuksia! Tiedättehän itsekin yhtä hyvin kuin minä, että ne ovat valhetta alusta loppuun!
— Mitä? Valhetta? Vai valhetta, että meidät on myöty! Kuule, pidä sinä suutasi vähän pienemmällä, maitovarsa, ehkä kuulut itsekin siihen roisto- ja petturijoukkoon, koska olet niin kärkäs niitä puoltamaan?
Hän astui uhkaavasti Mauricen eteen.
— Tiedätkös, herra, että sinulle voi pian käydä hyvinkin pahasti, ellei ystäväsi Bismarck tulee apuun!
Toisetkin nurisivat, jonka tähden Jeanin täytyi käydä väliin.
— Hiljaa ja paikalla! Minä ilmoitan jokaisen, joka pitää vähänkään ääntä!