Heti kun Beaudoinin komppania huomasi vihollisen, pamahtivat heidän pyssynsä. Maurice ampui ensimmäiseksi, toiset seurasivat esimerkkiä. He eivät olleet saaneet käskyä, kapteeni aikoi kieltää, vaan pidätti itsensä kun näki luutnantin viittaavan. Täytyihän heidän viimenkin saada ampua pari laukausta, polttaa muutamakaan patroonista, joita olivat toista kuukautta muassaan kanneksineet. Maurice oli kaikista innokkain; pelkonsa haihtui, hän tyyten unohti sen kuullessaan pyssynsä paukahtavan. Mutta pian oli metsän rinta jälleen autio, ei hievahtanut lehtikään, ei näkynyt ainoatakaan preussiläistä; ja he ampuivat yhä, ampuivat innossaan liikkumattomia puunrunkoja.
Kun Maurice kohotti päätään, huomasi hän hämmästyksekseen översti Vineuilin parin askeleen päässä, liikkumattomana ratsullaan kuin kivikuva, kasvot viholliseen päin käännettyinä, luotien ja kranaattien putoillessa eteen ja taakse. Koko 106:s rykmentti mahtoi nyt olla niillä seuduin, toiset komppaniat olivat sijoitetut ympärillä oleville pelloille. Nyt hän näki lipunkin, jota aliluutnantti kantoi. Vaan se ei ollutkaan enää aamullinen sumuun kiedottu riepu. Kirkkaassa, lämpimässä päivänvalossa säteili kultainen kotka ja kolmevärinen liina välähteli, vaikka siinä olikin joku reikä ja se oli mustunut voittoisien taistelujen ruudinsavussa. Tykin paukkeessa liehui lippu sinistä suvitaivasta vasten ylpeänä kuin voitonmerkki.
Ja miksikäs he eivät voittaisi, koska kerran viimein saivat taistella? Maurice ja hänen toverinsa kiihoittuivat kiihoittumistaan ammuskellessaan hiljaista metsää, jossa tuli sateena maahan lehtiä ja pieniä taittuneita puun oksia.
III.
Henriette ei ummistanut silmiään koko yönä. Hän ei voinut nukkua kun tiesi miehensä olevan Bazeillesissa, lähellä vihollista. Turhaan hän muistutteli itselleen, että Weiss lupasi palata kotiin heti vaaran uhatessa, ja hän kavahti istualleen joka silmänräpäys, luullen kuulevansa miehensä askeleet portaissa.
Noin kymmenen aikaan hän ennen maata panoansa avasi ikkunan ja katseli ajatuksiin vaipuneena pimeyteen. Tuskin eroitti enää kivitystä Voyardkadulla, joka ammotti mustana korkeiden, vanhojen rakennusten välissä. Kaukana, latinakoulun luona, paloi uninen kaasulyhty ja kadulta nousi salpietarin sekanen kellarin haju; äkäsen kissan naukuminen, jonkun sotamiehen raskaat askeleet häiritsivät hiljaisuutta. Sitäpaitsi kuului tavatonta liikettä joka puolelta kaupunkia, hevosella ajoa ja yhtämittaista jytinää, joka kammotti häntä. Tykyttävällä sydämmellä hän odotti ja kuunteli, kuunteli turhaan miehensä tuttuja askeleita, ei tullut, ei kuulunut kääntyväksi kadun kulmasta.
Tunnit lipuivat tiehensä, ja hän pelästyi kun näki äkkiä etäällä, vallin toisella puolella, soihtuja ja valkeita. Oli pilkko pimeä, hän ei tahtonut muistaa paikkoja. Laaja, välähtelevä pinta siellä alhaalla oli varmaankin veden alle lasketut niityt. Mutta mitä tulia ne nuo olivat, joita sytyteltiin ja sammuteltiin Marféen puolella? Joka puolella niitä näkyi yössä tuikkimassa, Pont-Maugissa, Frenoissa, Noyersissa vilkkuivat salaperäiset tulet ikäänkuin lukemattomien, eteenpäin liikkuvien ihmisjoukkojen keskeltä. Ja oudot kammottavat äänet kasvoivat, hän luuli kuulevansa hevosten päristämistä, aseitten helinää, astuntaa, kuin mahtava ratsuseurue, kokonainen kansa olisi lähtenyt vaeltamaan tässä tuonelan pimeydessä. Ja yht'äkkiä pamahti tykinlaukaus, yksi ainoa, jyrähti ukkosen voimalla ja sitten seurasi syvä hiljaisuus. Hän vavahti, tunsi verensä hyytyvän. Mitä se oli? Merkkikö, että joku liike oli onnellisesti suoritettu, ilmoitus, että kaikki oli valmiina, että aurinko saattoi nousta.
Kello kaksi heittäytyi Henriette riisuutumatta vuoteelleen jättäen ikkunan auki. Hän ei jaksanut enää olla pystyssä. Minkätähden hän nyt vapisi pelosta ja kauhusta, hän, joka aina oli niin levollinen, joka tavallisesti tyyneydellä otti vastaan kaikki elämän koetukset? Viimein hän vaipui levottomaan uneen tuntien koko ajan onnettomuuden aavistuksen ahdistavan itseään kuin painajaisen.
Jälleen pamahti tykinlaukaus, vaan tällä kertaa sitä seurasi toinen ja sitten taas toisia yhtä mittaa. Hän nousi kylmästä väristen istualleen. Missä hän oli? Hän ei tuntenut omaa makuusuojaansa, hän oli ikäänkuin sankkaan sumuun kiedottuna. Ja sitten hänelle selvisi, että aamu-usva oli tunkeunut avoimesta ikkunasta huoneesen. Joka silmänräpäys eneni kanuunain jyske. Hän hyppäsi ylös ja juoksi ikkunan luo kuuntelemaan. Silloin löi Sedanin kirkon kello neljä.
Päivä sarasti, harmaana ja likasena punaseen vivahtavassa sumussa. Hän ei eroittanut mitään, ei edes koulukartanoa, joka oli niin lähellä. Taivaan Jumala, mistä, mistä se ampuminen kuului? Hän ajatteli ensimmäiseksi veljeään, sillä pauke kuului nyt hiljempaa ja niinkuin pohjosesta, kaupungin yläpuolelta. Vaan sitten se hänestä taas kuului edestäpäin, Bazeillesista, ja hänen sydämmensä kutistui kokoon pelosta miehensä tähden. Niin, varmaan nyt tapeltiin Bazeillesissa, varmaan! Mutta hän rauhoittui jälleen, ääni tuntui tulevan enemmän oikealta. Ehken he ottelivat Doncheryssä, muistaakseen oli silta jäänyt purkamatta. Epätietoisuus vaivasi häntä; Bazeillesissa vai Doncheryssäkö se oli? Voi, hänen oli mahdoton varmasti päättää — korvissaan humisi, kohisi, paukkui. Hän ei jaksanut enää sitä kuunnella, hänen täytyi lähteä ulos, täytyi saada tietää. Ja heitettyään huivin hartioilleen, hän riensi Voyardkadulle.