Vaan ulos tultuaan täytyi hänen pysähtyä hetkeksi ennenkun uskalsi lähteä eteenpäin, kaupunki ei ollut koskaan näyttänyt hänestä niin peloittavalta, katu oli musta kuin hauta sakean sumun alla. Aamuhämärä ei ollut vielä päässyt tunkemaan märille kiville saakka, vanhojen savustuneiden talojen väliin. Voyardkatua astuessaan hän ei nähnyt muuta kuin kaksi turkolais-sotilasta ja naisen, jotka istuivat syvällä, kurjassa pienessä kapakassa unisen talikynttelin valossa. Maquakadulla vasta oli hiukan liikettä, sotamiehiä hiipi porttikäytävissä, — olivat varmaan arkoja nahastaan ja etsivät lymypaikkaa —, täällä eräs kyrassieeri etsi kapteeniaan ja paukutti kiroillen ja noituen oville, tuolla kapusi koko perhekunta rattaille, hikoillen tuskasta ja pelosta, että heidät vaara yllättää, ennenkun pääsevät Bouilloniin, Belgian puolella, jonne toinen puoli Sedanin asukkaista oli kahtena viimesenä päivänä paennut.
Hän kääntyi ruununvoudin asunnolle; siellä varmastikin tiedetään, missä taistelu on. Ja hänen päähänsä pisti oikaista pikkukatuja myöten, joilla ei liikkunut niin paljon ihmisiä. Vaan Fourkatu ja Laboureurkatu olivatkin täynnä kanuunia etulaitoksineen ja ruutivaunuineen, jotka oli edellisenä päivänä tuotu ja sitten sinne sokkeloon unohtuneet. Siltä ainakin näytti, sillä väkeä ei ollut missään. Ne olivat niin hyljätyn näkösiä ja katu oli autio. Puistatti katsellessa sellaista joukkoa hyödyttömiä ampumavehkeitä. Hänen täytyi siis kääntyä takasin ja mennä latinakoulun ohi sekä Suurtakatua "Eurooppa" nimisen hotellin ohitse. Portilla seisoi lähetti pidellen suitsista hevosia esikuntaupseereille, joiden puhe kuului valaistusta ruokasalista.
Turennen puistossa sekä Rivagetorilla oli vieläkin enemmän ihmisiä; levottomia ryhmiä, joissa oli naisia ja lapsia, aaltoili sinne tänne joka suunnalla. Ja siellä hän näki erään kenraalin tulevan kiroillen "Kultarististä", nousevan ratsunsa selkään ja lähtevän nelistämään ikäänkuin olisi tahtonut ajaa kumoon kaikki ihmiset. Hän aikoi ensin mennä raatihuoneelle, vaan kääntyi sitten Siltakadulle ja lähti ruununvoudin talolle.
Ja Sedan ei ollut vielä milloinkaan ennen tehnyt häneen niin surullista vaikutusta, se oli kuin onnettomuus jo olisi sen omakseen leimannut. Talot näyttivät kuolleilta, toiset autioina ja tyhjinä, toisissa olivat ikkunat sekä ovet tarkasti suljetut ja niiden takana valvoivat unettomat tuskastuneet ihmiset ratkasevaa hetkeä odottaen. Kaikki näytti niin viluiselta ra'assa aamuilmassa; kaduilla ei elämä vielä ollut oikein herännyt, mutta joka paikassa näkyi jälkiä hämmennyksestä ja pelosta ja paosta. Päivä valkeni valkenemistaan; kello oli puoli kuusi ja tykinpauke kuului paljoa heikommin korkeiden mustien talojen välissä.
Henriette tunsi ruununvoudin portinvartijan tytön, pienen vaaleatukkaisen, suloisen Rosen, joka kävi työssä Delaherchen tehtaalla. Äitinsä ei ollut kotona, vaan Rose otti hänet hyvin ystävällisesti vastaan.
— Voi, rakas rouva, me olemme nääntymäisillämme! Äiti laskeutui hetkeksi pitkälleen, kun tuskin enää jaksoi seista. Hän on valvonut koko yön, portti ei saa olla hetkeäkään kiinni tässä hujakassa.
Ja ennenkun Henriette ennätti mitään kysyä, alkoi hän kertoa viime päivien ihmeitä.
— Marsalkka nukkui hyvästi koko yön, vaan keisari parka! te ette voi aavistaa, miten hän kärsii… Ajatelkaas, eilen kun minä olin siellä auttamassa liinavaatteiden jakamisessa ja menin keisarin makuusuojan ohi, niin kuului sieltä vaikeroimista, voi, te ette usko, ihan minun sydäntäni repi se vaikeroiminen… Kyllä hänellä mahtaa olla kauheat tuskat, koska täytyy sillä tavalla valittaa. Kun on ihmisiä läsnä, niin hän koettaa hillitä itseään, vaan yksinään, hyvänen aika miten surkeasti hän huutaa. Koko ruumistani vapisutti kun kuulin, kuka siellä niin sairaana on.
— Missähän ne ovat koko aamun taistelleet, tietääkö Rose? kysyi
Henriette, vaan Rose ei antanut keskeyttää itseään.
— Arvaattehan, että minun on käynyt säälikseni keisariparkaa ja tänä yönä olen ollut neljä viisi kertaa hänen ovensa takana kuuntelemassa… Ja koko ajan hän vaikeroi ja valitti, ei suinkaan liene ummistanut silmäänsä koko yönä, ei suinkaan. Ihan on kauheata, että hänen täytyy kärsiä sellaista tuskaa ja miettiä sen lisäksi kaiken maailman asioita. Sillä rouva ei saata aavistaa, mitä elämätä ne pitävät hänen ympärillään. Minä luulen, että ne ovat kaikki päästä pilalla! Juoksevat ulos ja sisään, paiskeloivat ovia, ja uusia tulee yhä; toiset itkevät, toiset ovat vihasia, ja elävät itsekukin miten haluttaa. Koko talo on mullin mallin! Upseerit latkivat sisäänsä pullon suusta kaikki viinit ja paiskautuvat sänkyihin saappaat ja kannukset jalassa!… Keisarista vaan ei ole paljoa vastusta eikä hän ota liikaa tilaa, — kunhan on nurkka, johon kyykähtää yksinään valittamaan!